Kevät oli pitkällä, kun Renki matkalaukkuaan raahaten kulki niin kovin tuttua puista kirkkosiltaa pitkin, jonka alla kaunis Kyrönjoki solisi kuljettaen mukanaan jäälauttoja kohti rantaa. Joki oli tapansa mukaan tulvinut jälleen sen verran, että kengät olivat vaarassa kastua kylätien reunaa astellessa. Renki pysähtyi hetkeksi ja katsahti mäen päällä komeilevaa pohjalaistaloa, missä oli suurimman osan elämästään viettänyt. Olipa vain mukava nähdä se taas. Aivan kuin olisi jo hieman ikäväkin ollut sitä kaikkea elämää, mitä talo piti sisällään. Renki otti taas askelia eteenpäin ja mietiskeli viimeaikaisia tapahtumia. Hän oli kuitenkin aivan varma, että oli tehnyt oikean päätöksen tullessaan takaisin kotikulmilleen ja jättäessään selvittämättä sen salaperäisen kortin lähettäjään liittyviä yksityiskohtia. Hän oli ollut tyytyväinen elämäänsä sellaisena kuin se oli hänelle suotu, eikä kaivannut ylimääräistä dramatiikkaa. Ei näin vanhan miehen moiseen tarvitse enää ryhtyä. Menneet ovat menneitä ja nyt oli vain viisainta jatkaa tuttuun ja turvalliseen tyyliin.
Talon isäntä oli pellon laidalla vastassa lapio hanakasti heiluen, kun renki ylitti kylätien kohti talon pihaa. Isäntä lopetti uurastuksensa hetkeksi ja kulki Rengin luo. Ei siinä mitään kummempia seremonioita vietelty. Napakka, mutta sydämellinen taputus olalle riitti toivottamaan kulkijan taas tervetulleeksi. Pari sanaa siinä myös vaihdettiin matkanteosta ja kyseltiin etelän ilmanlaadusta. Sitten siirryttiin tupaan kahvinjuontiin. Matka oli ollut raskaanlainen jo ikämiehelle, joten kun sai vähän lämmintä nestettä kitusiinsa, ei unta tarvinnut odotella. Renki heitti tuttuun tyyliinsä pitkälleen tuvan penkille ja nukahti saman tien.
Seuraavat päivät menivät pientä työtä tehdessä. Koneita piti huoltaa tulevaa työrupeamaa varten. Kohta pellolla olisi taas täysi touhu varhaisesta aamusta yömyöhään asti ja silloin homman pitäisi saada jatkua ilman ylimääräisiä huoltohommia. Arki toi myös mukavasti muuta ajateltavaa ja kotiutuminen tapahtui helposti. Kyllä Renki viimeistään nyt ymmärsi sen, mikä oli hänen paikkansa. Tämä se oli. Paikka, jossa oli elämää ja missä sai kokea itsensä tarpeelliseksi. Vielä vanhanakin miehenä.
Tuli kesä ja tuli syksy. Elämä jatkui vanhaan malliinsa. Renki nousi aamuvarhain jo ennen talon väkeä ja kiiruhti talliin antamaan vanhalle tammalle aamuheinänsä ja rapsutuksensa, mitä se osasi jo kerjätäkin turpa pitkällä. Renki sille höpötti lempeästi ja vähän moittikin, kun tamma pukkasi turhankin voimakkaasti häntä selkään suurella päällään. Selkä ei ollut enää entisensä, mutta pysyi jokseenkin kunnossa kun malttoi sitä vähän jumpata välillä. Hän oli yön hiljaisina tunteina kirjoittanut testamentin, jossa huomioi talon lapset perintönsä jaossa. Tämä porukka oli hänen perheensä, vaikkei verisukua ollutkaan. Nyt Rengillä oli levollinen olo. Ei enää murhetta huomisesta. Tammakin siinä tyytyväisenä heiniään rouskuttamassa.
Näin päättyi tämä Vanhan Rengin tarina. Olipas leppoisa ukko. Tuolla rengin tuvassa piipahtaessa minulle tulee niin usein tunne tällaisesta miehestä. Olen varma, että hän todella asui siellä aikoinaan ;)
Niina
Täältä löydät tarinan aikaisemmat osat:
Osa 1
Osa 2
Osa 3
Kommentit
Lähetä kommentti