Siirry pääsisältöön

Vanhan rengin tarina, osa 4.




Kevät oli pitkällä, kun Renki matkalaukkuaan raahaten kulki niin kovin tuttua puista kirkkosiltaa pitkin, jonka alla kaunis Kyrönjoki solisi kuljettaen mukanaan jäälauttoja kohti rantaa. Joki oli tapansa mukaan tulvinut jälleen sen verran, että kengät olivat vaarassa kastua kylätien reunaa astellessa. Renki pysähtyi hetkeksi ja katsahti mäen päällä komeilevaa pohjalaistaloa, missä oli suurimman osan elämästään viettänyt. Olipa vain mukava nähdä se taas. Aivan kuin olisi jo hieman ikäväkin ollut sitä kaikkea elämää, mitä talo piti sisällään. Renki otti taas askelia eteenpäin ja mietiskeli viimeaikaisia tapahtumia. Hän oli kuitenkin aivan varma, että oli tehnyt oikean päätöksen tullessaan takaisin kotikulmilleen ja jättäessään selvittämättä sen salaperäisen kortin lähettäjään liittyviä yksityiskohtia. Hän oli ollut tyytyväinen elämäänsä sellaisena kuin se oli hänelle suotu, eikä kaivannut ylimääräistä dramatiikkaa. Ei näin vanhan miehen moiseen tarvitse enää ryhtyä. Menneet ovat menneitä ja nyt oli vain viisainta jatkaa tuttuun ja turvalliseen tyyliin.

Talon isäntä oli pellon laidalla vastassa lapio hanakasti heiluen, kun renki ylitti kylätien kohti talon pihaa. Isäntä lopetti uurastuksensa hetkeksi ja kulki Rengin luo. Ei siinä mitään kummempia seremonioita vietelty. Napakka, mutta sydämellinen taputus olalle riitti toivottamaan kulkijan taas tervetulleeksi. Pari sanaa siinä myös vaihdettiin matkanteosta ja kyseltiin etelän ilmanlaadusta. Sitten siirryttiin tupaan kahvinjuontiin. Matka oli ollut raskaanlainen jo ikämiehelle, joten kun sai vähän lämmintä nestettä kitusiinsa, ei unta tarvinnut odotella. Renki heitti tuttuun tyyliinsä pitkälleen tuvan penkille ja nukahti saman tien.

Seuraavat päivät menivät pientä työtä tehdessä. Koneita piti huoltaa tulevaa työrupeamaa varten. Kohta pellolla olisi taas täysi touhu varhaisesta aamusta yömyöhään asti ja silloin homman pitäisi saada jatkua ilman ylimääräisiä huoltohommia. Arki toi myös mukavasti muuta ajateltavaa  ja kotiutuminen tapahtui helposti. Kyllä Renki viimeistään nyt ymmärsi sen, mikä oli hänen paikkansa. Tämä se oli. Paikka, jossa oli elämää ja missä sai kokea itsensä tarpeelliseksi. Vielä vanhanakin miehenä.

Tuli kesä ja tuli syksy. Elämä jatkui vanhaan malliinsa. Renki nousi aamuvarhain jo ennen talon väkeä ja kiiruhti talliin antamaan vanhalle tammalle aamuheinänsä ja rapsutuksensa, mitä se osasi jo kerjätäkin turpa pitkällä. Renki sille höpötti lempeästi ja vähän moittikin, kun tamma pukkasi turhankin voimakkaasti häntä selkään suurella päällään. Selkä ei ollut enää entisensä, mutta pysyi jokseenkin kunnossa kun malttoi sitä vähän jumpata välillä. Hän oli yön hiljaisina tunteina kirjoittanut testamentin, jossa huomioi talon lapset perintönsä jaossa. Tämä porukka oli hänen perheensä, vaikkei verisukua ollutkaan. Nyt Rengillä oli levollinen olo. Ei enää murhetta huomisesta. Tammakin siinä tyytyväisenä heiniään rouskuttamassa.

 
 
 
 
 
 

Näin päättyi tämä Vanhan Rengin tarina. Olipas leppoisa ukko. Tuolla rengin tuvassa piipahtaessa minulle tulee niin usein tunne tällaisesta miehestä. Olen varma, että hän todella asui siellä aikoinaan ;)


 
Niina
 
 
 


Täältä löydät tarinan aikaisemmat osat:

Osa 1
Osa 2
Osa 3



 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tilan historiaa ja arkeologisia löydöksiä

(Kuva: Perhealbumi, talo vuonna 1916) Tila on perustettu jo 1400-luvun alussa. Vanhin tunnettu isäntä oli Antti Kurikka nimeltään, mutta tiedetään että hän ei ole ollut kuitenkaan ensimmäinen isäntä, sillä tila on ollut jaettuna hänen ja hänen veljensä kesken jo tuolloin. Tähän aikaan tilan nimi oli Kurikka, josta myös Kurikan kaupunki on saanut nimensä. Tila on ollut kooltaan huomattavan suuri ja se on ulottunut esimerkiksi Jalasjärven Luopajärvelle asti. Siitä on vuosien varrella lohkottu kymmeniä eri tiloja perinnönjaoissa ja Isonjaon aikana. Tämä talomme eli nykyinen Rinta-Kurikka on edelleen samalla paikallaan ja osin samoilla perustuksillaan, kuin jo satoja vuosia aikaisemmin. Talon vanhin osa, eli jääkellari on keskiajalta 1400-1500-luvun taitteesta. Historian kirjojen mukaan alkuperäisen 40-huoneisen kartanon kerrotaan palaneen vuonna 1625. Markus Wähä-Kurikka oli tuolloin tilan isäntänä. Tähän aikaan tilan nimi oli Wähä-Kurikka. Nykyään talo seisoo täysin samassa paik

Ihastuttavat vanhat konvehtirasiat

Nämä ihanat vanhat Fazerin, Hellasin ja Pandan konvehtirasiat ovat olleet ruokasalin korkean kaapin ylähyllyssä jo varmasti vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä. Yläkaappi saa ollakin ihan rauhassa. Sinne ei yllä, kuin kiipeämällä emännänjatkeen päältä ja silloinkin saa vielä kurkotella. Sieltä olen löytänyt monia muitakin kiinnostavia vanhoja juttuja, muistoja jälkipolvilta. Ajatelkaa, miltä on tuntunut saada tällainen rasia vaikka joululahjaksi. Tiedän, että jokunen lukijoista varmasti muistaa sen tunteen, kun lahjakääröstä paljastui jotain näin kaunista ja herkullista. Ei todellakaan viikoittaista herkkua, kuten helposti nykyään suklaa voi olla. Ja kun suklaat oli syöty, niin rasiaan säilöttiin omia tärkeitä asioita. Kertokaa minulle, jos teillä on jotain muistoja. Mitä esimerkiksi säilytitte vanhoissa konvehtirasioissanne? Nämä meidän rasiat olivat ikävä kyllä tyhjiä. Olisipa ollut hauska löytää niistä vaikka vanhoja kirjeitä. Tai valokuvia. Mutta ihanaa, että rasiat oli

Vanhan rengin tarina, Osa II

 Vanhan rengin tarinaan haluttiin jatkoa, joka oli kiva yllätys. Vähän sitä toivoinkin, koska olen niin kovasti nyt rengin lumoissa, eikä kirjoittamisesta tahtoisi loppua tulla. Osa 1 löytyy täältä Tuli joulu ja kovat pakkaset. Renki oli viettänyt jo useamman yönsä talossa, koska kylmyys hiipi omaan pieneen tupaan ikkunan raoista niin, ettei siellä ollut hyvä vanhan miehen olla. Selkäkin taas vaivasi ja kipua helpotti kovasti, kun sai nojailla tuvan suurta uunia vasten. Siihen renki usein nuokahtikin päivänokosille ja heräsi lopulta lasten kiusantekoon. He nyppivät tukasta ja nykivät paidan helmasta, kunnes renki hieman raotti silmäkulmaansa ja hyökkäsi mukamas kohti. Lapset juoksivat kirkuen ja kikattaen karkuun. Sellaista se aina oli noijeen kakarootten kanssa. Renki niistä kuitenkin kovasti piti. Hänellä oli aina syysiltoina, kun peltotöistä oli päästy eroon tapana vuoleskella lapsille leikkikaluja. Renki oli kovasti tykästynyt tekemään erilaisia maatilan eläimiä, joita lapsilla