Luin jo jokin aika sitten Katrin kummitustarinapostauksen blogissaan Onnistain on puolet sinun. Sen innoittamana kerronkin teille oman tarinani. Vaikka tuollaiset kummitusjutut saavat vielä näin "aikuisenakin" niskakarvat nousemaan pystyyn, niin silti niissä on jotakin kiehtovaakin. En väitä, että ihan täysin uskoisin itse kummituksiin, mutta kun kokee jotakin selittämättömiä juttuja, niin kyllähän sitä väkisinkin alkaa miettimään kaikenlaista. Joskus sitä ihan kaipaakin jännitystä tasaiseen arkeen ja silloin helposti mielikuvituskin saa vallan. Ehkä tässä nyt kertomassani tapauksessa on päässyt käymään niin, vai mitä olette mieltä?
Kerroin viime kesänä täällä meidän keskiaikaisesta jääkellarista. Tuo kellarihan on sitä talon vanhinta osaa ja todellakin jo 1400-luvulta lähtöisin, eli aika uskomattoman vanhaa etten sanoisi. No, kellari on ollut minusta aina vähän kammottava paikka, enkä ollut siellä pahemmin aikaisemmin käynytkään ennen tämän kyseisen postauksen tekoa. Silloin vietin siellä aikaani tunnin jos toisenkin seiniä tutkiessa ja kuvia ottaessa. Paikka on kovin kiinnostava ja kivinen holvikatto on kerrassaan upea. Ajattelin siellä ollessani, ettei paikka ollutkaan enää yhtään pelottava kun siihen tottui. Mietin jopa kantavani sinne vanhan hetekan, jossa voisi ottaa hellepäivänä vaikka pikku päivänokoset. Kellarissa kun on niin ihanan viileää aina.
Sitten siihen kummitusjuttuun, joka liittyy juuri tuohon kellariin...
Yhtenä kesäpäivänä menin L:n nukkuessa vaunuissa tekemään vähän puutarhatöitä tähän päätyyn taloa, jossa kellari sijaitsee. Isäntä oli lähtenyt juuri toisten lasten kanssa mato-ongelle ja vilkutin heille, kun he ajoivat autolla pihasta pois. Melkein saman tien kellarin kohdalta kuului hirveä pamaus. Säikähdin sitä, koska ääni oli niin oudon kova. Ei siis mitään tavanomaista hirsien paukkumista, vaan paljon voimakkaampi ääni. Otin vaunut ja lähdin saman tien takapihalle tekemään muita hommia. Ei huvittanut jatkaa enää siellä kellarin päädyssä.
Sitten eräänä toisena päivänä olin tulossa hevosten laitumen luota pihaan kellarin oven ohitse ja kuulin taas samanlaisen pamauksen. Näiden paukkeiden jälkeen minulle on tullut tunne, etten ole enää tervetullut koko kellariin. Ihan kuin joku yrittäisi hätistää minua loitommalle siitä. Toki mieleeni tuli myös, että nytkö se kellari sitten romahtaa ja siksi niin kovasti kolisee. Ei ole romahtanut, eikä mitään vaurioita ole muutenkaan havaittu.
Minulle saattaa tulla joskus sellainen jännä tunne joissain tiloissa, että sieltä pitää päästä pian pois. Sitä on vaikea selittää. Joskus paikka voi olla yllättäväkin, eikä mitenkään pelottava, mutta tunne on niin voimakas, ettei vaihtoehtoja oikein jää. Olen huomannut joihinkin paikkoihin mennessäni tunnustelevani ensin omia reaktioitani. Syynä saattaa edelleen olla vilkas mielikuvitukseni, joka saa minut pelkäämään aina välillä. Tuo ahdistava tunne on vaivannut minua jääkellarin ovella siitä lähtien kun kuulin sieltä outoa pauketta. Niin ja kävin siellä tässä yhtenä päivänä, kun huomasin kellarin oven olevan auki. Kurkkasin oven raosta sisään, koska halusin testata, että kuuluisiko sieltä taas jotakin. Ei kuulunut mitään ja laitoin oven kiinni. Työnsin vielä ison kivenlohkareenkin oven eteen, ettei se pääsisi taas aukeamaan. Pari päivää myöhemmin kulkiessani oven ohi huomasin sen olevan kuitenkin taas auki. Jäin ihmettelemään miten se on mahdollista, kun olin sen niin hyvin sulkenut. En kuitenkaan viitsinyt mennä enää kurkkimaan oven rakoon. Tuli se tunne. Tällekin voi olla toki luonnollinen selityksensä. Mutta kuka tietää...
Kuvailin tuossa yhtenä iltana tallin päädyssä olevia Terijoen salavia ja muita puita. Huomasin, että näissähän on sellaista kummitustarinan tunnelmaa.
Niina
Hui..
VastaaPoistaSanos muuta. Kyllähän tuollaiset toistuvat kolaukset pistävät miettimään. Ja kun en ole ollut edes ainoa, joka niitä on kuullut sieltä.
PoistaNo on kait se nyt sitten myönettävä, että kyllähän minäkin sieltä silloin J:n synttäreiden aikaan kuulin sen kovan kolauksen. Olin varma, että J:n kaverit siä kujeilee ja menin reippaasti sisälle kellariin katsomaan ja kun ei ketään näkynytkään niin karvat pystys pihalle.... T: Isäntä
VastaaPoistaMuistan tuon. Sillä kerralla en itse kuullut sitä, kun olin jossakin kauempana. Se taisi olla ensimmäinen kolaus ja tuon jälkeen niitä sitten rupesi kuulumaan lähes joka kerta, kun menin kellarin oven lähelle.
PoistaVaikka välillä mielikuvitus tekee tepposet, mutta on niitä sellaisiakin tilanteita, että mielikuvituksella ei asiaa voi selittää. Itsellänikin on joskus, yleensä ihan keskellä päivää ja kesken jonkun ihan tavallisen askareen, tullut yhtäkkiä tosi voimakas tunne, että joku seisoo selän takana, eikä siinä ketään sitten ole. Joskus on jopa nyitty hihasta tai taputettu päähän :).
VastaaPoistaOikeastaan olisi suurempi ihme, mikäli noin vanhassa kellarissa ei vähän kummittelisi. Ehkä sieltä kannattaa pysyä silloin pois, jos tuntuu että nyt ei ole tervetullut, tai kysyä kauniisti lupaa, josko sinne saisi tulla vierailulle :). Kaipa kummituksillakin on huonoja ja hyviä päiviä…
Hui, olen joskus itsekin kuvitellut tuntevani käden laskeutuvan pääni päälle. Välillä tosiaan tulee sellainen olo, ettei olekaan yksin, vaikka pitäisi. Täällä sisällä huoneissa en ole juuri koskaan tuntenut oloani epämukavaksi, vaikka joskus huomaankin sivusilmällä varjon kulkevan ruokasalin läpi. Se ei kuitenkaan ole ollut pelottavaa.
PoistaEhkä kummitukset hermostuivat, kun niitä häirittiin niin kovasti viime kesänä. Olivat saaneet olla ennen rauhassa, eivätkä pitäneet siitä, että kellari oli muuttumassa "turistikohteeksi".
Huh! Mulla ei kyllä psyyke kestäisi tuollaisia olkapäälle taputteluita! :D
VastaaPoistaMielenkiintoinen juttu kummituksista, ja ihan varmasti siellä teillä jotain tämmöistä voi kellarista löytyäkin:)
VastaaPoista