Ja taas se on sunnuntai. Aika menee hujauksessa, varsinkin viikonloput. Etenkin tämä päivä, kun kellojakin taas siirrettiin kesää kohti. Tämän moni kokee rasittavaksi ja turhaksikin. Niin myös minä, mutta en jaksa murehtia mokomasta pikkuasiasta. Jos joskus tulee se päivä, että jaksan marmattaa tuon tyyppisistä jutuista, niin olen kyllä hieman pettynyt itseeni. Kokisin, että enkö sittenkään ole oppinut mitään?
Näin kolmekymppisenä alkaa väkisinkin tuntea itsensä jo toisinaan aikuiseksi, eli lasten mielestä "vanhaksi". Parhaiten sen huomaa siitä, kun tulee seurattua ympäristöään kiinnostuneemmin. Huomaa kävelevänsä metsässä ihailemassa hiljaa heräävää luontoa, suremassa pihapuun kaatumista. Huomaa huvittuneensa bussimatkalla nuorten paatoksellisista mielipiteistä. Huomaa yhä useammin pohtivansa lapsuuttaan ja aikajanaansa. Tiedostaen, että sillä on myös päätepysäkki. Elämä tuntuu myös jokseenkin helpommalta ja rennommalta. Enää en pelkää sanoa mitä ajattelen. En pelkää esiintymistä, kuten nuorena. Uskallan ajatella olevani fiksu ja myös hölmö. Parasta mitä ikä on tuonut tullessaan on se, että tiedän lopultakin mihin suuntaan haluan edetä. Uskallan olla hieman itsekäs ja suunnitella uraa. Lapset kasvavat ja minulla on mahdollisuus opiskella. Olen aivan mahdottoman tiedonnälkäinen ja halu oppia uutta on voimakas. Olen iloinen, ettei minun ole tarvinnut hukata itseäni, vaikka ns. ruuhkavuosia elämmekin. Pakko tunnustaa, että vihaan tuota nimitystä. Minusta se pitää sisällään negatiivista energiaa. Ennemmin kutsuisin tätä aikaa oppivuosiksi. Korvaamattoman tärkeäksi ajanjaksoksi, joka on tehnyt minusta sen mikä nyt olen. Vahvemman, armollisemman, rennomman ja vähemmän itsekkään olennon. Ja oppimatka jatkuu luonnollisesti kokoajan. Vanheneminen ei ahdista yhtään. Ennemminkin sen ajatteleminen rauhoittaa mieltä. Elämä on ihmeellistä, kiinnostavaa ja rakastettavaa.
Kommentit
Lähetä kommentti