Siirry pääsisältöön

Valoa pimeyteen

 
 
 


Jouluvalot syttyivät meillä viime sunnuntaina. Ei maltettu enää odottaa, koska tämä pimeys on niin kurjaa. Missä se lumi viipyy? En ole varmasti ainut, joka ajattelee näin. Toivon, että saadaan edes valkea joulu. Tai, ehkä se ei sittenkään ole niin tärkeää. Joskus sitä miettii, että miksei voisi vain olla tyytyväinen siihen, miten moni asia on hyvin. Oikeastaan olenkin, useimmiten. Silti liian usein unohtaa olla kiitollinen niistä hyvistä asioista. Joululla on jännä vaikutus ihmisiin. Toiset odottavat ja valmistelevat tulevaa juhlaa huolellisesti ja mielellään ja toisia se ahdistaa kovastikin. Silloin, kun elämä ei ole ihan mallillaan, niin ongelmat kärjistyvät entisestään joulun aikaan. Silloin todella toivoo, että joulu menisi pian ohitse. Minullakin on ollut sellaisia jouluja. Huomaan kuitenkin, että vaikeat ajat ja niistä selviäminen vahvistaa ihmistä kummasti. Olen myös oppinut ottamaan joulun paljon rennommin. Tärkeintä on, että saa viettää sitä läheisten ihmisten kanssa. Se on ihan parasta. Tänä jouluna toivon siis, että saan monta lahjaa ja ne lahjat ovat niitä rakkaitten ihmisten näkemisiä.


Niina
 


Kommentit

  1. Ihana jouluinen talo jouluvaloineen ja tekstisi niin totta, niin totta sanasta sanaan.

    terveisin Maikki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maikki. Ja valot saavat kyllä joulufiiliksen väkisinkin nousemaan :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tilan historiaa ja arkeologisia löydöksiä

(Kuva: Perhealbumi, talo vuonna 1916) Tila on perustettu jo 1400-luvun alussa. Vanhin tunnettu isäntä oli Antti Kurikka nimeltään, mutta tiedetään että hän ei ole ollut kuitenkaan ensimmäinen isäntä, sillä tila on ollut jaettuna hänen ja hänen veljensä kesken jo tuolloin. Tähän aikaan tilan nimi oli Kurikka, josta myös Kurikan kaupunki on saanut nimensä. Tila on ollut kooltaan huomattavan suuri ja se on ulottunut esimerkiksi Jalasjärven Luopajärvelle asti. Siitä on vuosien varrella lohkottu kymmeniä eri tiloja perinnönjaoissa ja Isonjaon aikana. Tämä talomme eli nykyinen Rinta-Kurikka on edelleen samalla paikallaan ja osin samoilla perustuksillaan, kuin jo satoja vuosia aikaisemmin. Talon vanhin osa, eli jääkellari on keskiajalta 1400-1500-luvun taitteesta. Historian kirjojen mukaan alkuperäisen 40-huoneisen kartanon kerrotaan palaneen vuonna 1625. Markus Wähä-Kurikka oli tuolloin tilan isäntänä. Tähän aikaan tilan nimi oli Wähä-Kurikka. Nykyään talo seisoo täysin samassa paik

Ihastuttavat vanhat konvehtirasiat

Nämä ihanat vanhat Fazerin, Hellasin ja Pandan konvehtirasiat ovat olleet ruokasalin korkean kaapin ylähyllyssä jo varmasti vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä. Yläkaappi saa ollakin ihan rauhassa. Sinne ei yllä, kuin kiipeämällä emännänjatkeen päältä ja silloinkin saa vielä kurkotella. Sieltä olen löytänyt monia muitakin kiinnostavia vanhoja juttuja, muistoja jälkipolvilta. Ajatelkaa, miltä on tuntunut saada tällainen rasia vaikka joululahjaksi. Tiedän, että jokunen lukijoista varmasti muistaa sen tunteen, kun lahjakääröstä paljastui jotain näin kaunista ja herkullista. Ei todellakaan viikoittaista herkkua, kuten helposti nykyään suklaa voi olla. Ja kun suklaat oli syöty, niin rasiaan säilöttiin omia tärkeitä asioita. Kertokaa minulle, jos teillä on jotain muistoja. Mitä esimerkiksi säilytitte vanhoissa konvehtirasioissanne? Nämä meidän rasiat olivat ikävä kyllä tyhjiä. Olisipa ollut hauska löytää niistä vaikka vanhoja kirjeitä. Tai valokuvia. Mutta ihanaa, että rasiat oli

Vanhan rengin tarina, Osa II

 Vanhan rengin tarinaan haluttiin jatkoa, joka oli kiva yllätys. Vähän sitä toivoinkin, koska olen niin kovasti nyt rengin lumoissa, eikä kirjoittamisesta tahtoisi loppua tulla. Osa 1 löytyy täältä Tuli joulu ja kovat pakkaset. Renki oli viettänyt jo useamman yönsä talossa, koska kylmyys hiipi omaan pieneen tupaan ikkunan raoista niin, ettei siellä ollut hyvä vanhan miehen olla. Selkäkin taas vaivasi ja kipua helpotti kovasti, kun sai nojailla tuvan suurta uunia vasten. Siihen renki usein nuokahtikin päivänokosille ja heräsi lopulta lasten kiusantekoon. He nyppivät tukasta ja nykivät paidan helmasta, kunnes renki hieman raotti silmäkulmaansa ja hyökkäsi mukamas kohti. Lapset juoksivat kirkuen ja kikattaen karkuun. Sellaista se aina oli noijeen kakarootten kanssa. Renki niistä kuitenkin kovasti piti. Hänellä oli aina syysiltoina, kun peltotöistä oli päästy eroon tapana vuoleskella lapsille leikkikaluja. Renki oli kovasti tykästynyt tekemään erilaisia maatilan eläimiä, joita lapsilla