Siirry pääsisältöön

Käsityöintoa ja vähän vuodatustakin



Sormuksen löydön jälkeen arki painaa päälle normaaliin tapaan. Sormuksesta ei tällä erää ole mitään uutta kerrottavaa, mutta jos jotain uutta ilmenee, niin kerron toki.

Nyt ihan muihin aiheisiin. Blogini on ollut mukava harrastukseni. Olen yrittänyt pitää tunnelman positiivisena, mutta silti todellisena. Kiitos teille lukijat, kun olette jaksaneet kiinnostua kirjoitteluistani. Kommentoikaa vaan rohkeasti täällä tai facebookin puolella. On mukava saada palautetta.

Elämä potkii välillä päähän meitä kaikkia, mutta väliin mahtuu onneksi monia hyviäkin juttuja. Kaiken kaikkiaan aaltoliikettä se tuntuu tekevän. Joskus tulee suurempia ja korkeampia aaltoja ja taas toisinaan loivempia ja pienempiä. Joskus harvoin on tyyntä. Tähän on vain sopeuduttava ja lähdettävä lipuen mukaan, vaikka välillä vähän pelottaisikin.

Pian on vuosi nuorimman tyttäremme syntymästä. Aika on mennyt nopeasti, vaikka alku oli aika piinaavaa aikaa. Viime joulun vietimme sekä sairaalassa että kotona. Erittäin sekavat on muistikuvat etenkin aatosta. Kaikki meni onneksi parhaalla mahdollisella tavalla ja saamme nauttia iloisen ja reippaan tyttäremme ihanasta seurasta. Nyt odotan joulua tuplasti innokkaammin. Vaikka sitä varjostaa taas muut asiat. Joskus olen niin vihainen ihmiselle. Miksi olemme niin itsekkäitä? Ja etenkin me aikuiset. Missä kohtaa muutumme typeriksi? Onko se se kohta, kun koemme olevamme heikoilla ja tietämättömiä? Ainut toivomme on ottaa opiksi elämästä. Elämä opettaa meitä, mutta liian usein turhan myöhään ymmärrämme ottaa oppia vastaan tai olemme sokeita huomaamaan ympärillämme tapahtuvia asioita tuijottaessamme omaan napaan. Joskus katsellessani esimerkiksi hevosten käyttäytymistä tajuan, miten lopulta yksinkertaista kaikki heillä on. Ongelmat selvitetään heti loppuun asti, eikä kenellekään jää paha mieli. En muuta toivoisi, kuin että jokainen meistä viisaista ihmisistä vaikeassakin tilanteessa muistaisi yrittää olla avarakatseinen. Niin yritän minäkin. Ei se ole aina helppoa. Itseasiassa se on todella vaikeaa. Mutta koskaan ei voi yrittää liikaa. Kun katsoo elämää vähän kauempaa, niin näkee sen aivan eritavalla. Omat itsekkäät asiat näyttävät hyvin mitättömiltä. Tärkeintä on pitää huoli läheisistämme ja etenkin lapsistamme, joka tosin usein vaatii ohittamaan itsekkyytemme. Mutta se on sen arvoista.

Tallilla tapahtuu kaikkea kivaa kokoajan. Ihana nähdä iloisia ihmisiä. Tämä työ on varmasti sieltä antoisimmasta päästä ja antaa kivasti positiivista energiaa, vaikka päivät ovatkin pitkiä. Tuntuu, että pää on täynnä uusia ideoita talliyrityksen suhteen. Saa nähdä mihin vielä tässä päädytään.

Läppärini sanoi tsip! Ainut kone, johon kameran muistikortti käy. Myös lukuisat kuvat ovat vaarassa kadota, jos konetta ei saada jollain tavalla käyntiin vielä. No, ei voi mitään. Tämä vaikuttaa tietenkin siihen, ettei minulla ole tänne laittaa juuri mitään kuvia. Kännykkäkuvia vain. Mutta eiköhän tämä tästä vielä iloksi muutu.

Olen iltaisin tehnyt ompelutöitä. Tilda-kirjat ovat olleet innoittajina. Mukavaa omaa aikaa, kun lapset ovat jo nukkumassa. Monenlaisia ompeluksia on tullut tehtyä ja kaikenlaisia suunnitelmia on jo jouluakin ajatellen.

Muskaripeiton olen tehnyt viimeksi ja huomenna saadaan kokeilla sitä ensikertaa.
Tilda-kirjat ovat ihania. Niitä on todella mukava vain katsellakin. Kauniit värit ja helpot ohjeet saavat helposti siirtymään ompeluhuoneen puolelle ja siellä aika hurahtaakin äkkiä.
 
Mukavaa tulevaa torstaita kaikille!



Niina

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tilan historiaa ja arkeologisia löydöksiä

(Kuva: Perhealbumi, talo vuonna 1916) Tila on perustettu jo 1400-luvun alussa. Vanhin tunnettu isäntä oli Antti Kurikka nimeltään, mutta tiedetään että hän ei ole ollut kuitenkaan ensimmäinen isäntä, sillä tila on ollut jaettuna hänen ja hänen veljensä kesken jo tuolloin. Tähän aikaan tilan nimi oli Kurikka, josta myös Kurikan kaupunki on saanut nimensä. Tila on ollut kooltaan huomattavan suuri ja se on ulottunut esimerkiksi Jalasjärven Luopajärvelle asti. Siitä on vuosien varrella lohkottu kymmeniä eri tiloja perinnönjaoissa ja Isonjaon aikana. Tämä talomme eli nykyinen Rinta-Kurikka on edelleen samalla paikallaan ja osin samoilla perustuksillaan, kuin jo satoja vuosia aikaisemmin. Talon vanhin osa, eli jääkellari on keskiajalta 1400-1500-luvun taitteesta. Historian kirjojen mukaan alkuperäisen 40-huoneisen kartanon kerrotaan palaneen vuonna 1625. Markus Wähä-Kurikka oli tuolloin tilan isäntänä. Tähän aikaan tilan nimi oli Wähä-Kurikka. Nykyään talo seisoo täysin samassa paik

Ihastuttavat vanhat konvehtirasiat

Nämä ihanat vanhat Fazerin, Hellasin ja Pandan konvehtirasiat ovat olleet ruokasalin korkean kaapin ylähyllyssä jo varmasti vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä. Yläkaappi saa ollakin ihan rauhassa. Sinne ei yllä, kuin kiipeämällä emännänjatkeen päältä ja silloinkin saa vielä kurkotella. Sieltä olen löytänyt monia muitakin kiinnostavia vanhoja juttuja, muistoja jälkipolvilta. Ajatelkaa, miltä on tuntunut saada tällainen rasia vaikka joululahjaksi. Tiedän, että jokunen lukijoista varmasti muistaa sen tunteen, kun lahjakääröstä paljastui jotain näin kaunista ja herkullista. Ei todellakaan viikoittaista herkkua, kuten helposti nykyään suklaa voi olla. Ja kun suklaat oli syöty, niin rasiaan säilöttiin omia tärkeitä asioita. Kertokaa minulle, jos teillä on jotain muistoja. Mitä esimerkiksi säilytitte vanhoissa konvehtirasioissanne? Nämä meidän rasiat olivat ikävä kyllä tyhjiä. Olisipa ollut hauska löytää niistä vaikka vanhoja kirjeitä. Tai valokuvia. Mutta ihanaa, että rasiat oli

Vanhan rengin tarina, Osa II

 Vanhan rengin tarinaan haluttiin jatkoa, joka oli kiva yllätys. Vähän sitä toivoinkin, koska olen niin kovasti nyt rengin lumoissa, eikä kirjoittamisesta tahtoisi loppua tulla. Osa 1 löytyy täältä Tuli joulu ja kovat pakkaset. Renki oli viettänyt jo useamman yönsä talossa, koska kylmyys hiipi omaan pieneen tupaan ikkunan raoista niin, ettei siellä ollut hyvä vanhan miehen olla. Selkäkin taas vaivasi ja kipua helpotti kovasti, kun sai nojailla tuvan suurta uunia vasten. Siihen renki usein nuokahtikin päivänokosille ja heräsi lopulta lasten kiusantekoon. He nyppivät tukasta ja nykivät paidan helmasta, kunnes renki hieman raotti silmäkulmaansa ja hyökkäsi mukamas kohti. Lapset juoksivat kirkuen ja kikattaen karkuun. Sellaista se aina oli noijeen kakarootten kanssa. Renki niistä kuitenkin kovasti piti. Hänellä oli aina syysiltoina, kun peltotöistä oli päästy eroon tapana vuoleskella lapsille leikkikaluja. Renki oli kovasti tykästynyt tekemään erilaisia maatilan eläimiä, joita lapsilla