Siirry pääsisältöön

Miten minusta tuli pohjalaistalon emäntä


Hei!

Olen pitänyt blogiani elämästäni täällä keltaisessa kartanossa jo pian neljä vuotta. Siitä saan kiittää ihania lukijoitani! En minä olisi vain itselleni viitsinyt kirjoitella näin pitkään. Lukijat ovat varmasti vaihtuneetkin matkan varrella ja osa heistä ei varmastikaan tunne minua henkilökohtaisesti, joten ajattelin, että nyt olisi ehkä hauska hieman kertoa kuinka minä hämäläistyttö päädyin tänne Etelä-Pohjanmaalle aikanaan. Eli suuria paljastuksia on luvassa, heh!

Kaikki alkoi pienestä sattumasta Facebookissa, jonka seurauksena kaksi täysin toisilleen tuntematonta ihmistä päätyivät kirjoittelemaan toisillensa. Huomasimme pian, että jutut menivät hyvinkin yksiin ja kiinnostus toisesta heräsi. Päädyin antamaan puhelinnumeroni ja ensimmäisen puhelumme jälkeen koin, että se oli sitten menoa. Puhelukin kesti lopulta useita tunteja ja yö meni erittäin vähillä unilla. Aamuvuoroon suuntasin väsyneenä, mutta hymyilevänä tyttönä.

Pian päätimme tavata kasvotusten ja lähdin ajelemaan ensi kertaa elämässäni kauas Etelä-Pohjanmaalle. Matkaa tuli yhteen suuntaan lähes 350km. Perillä oli vastassa komea ja roteva pohjalaismies talonsa edessä seisten. Minua jännitti hirveästi, mutta olin myös innoissani saadessani tavata lopulta sen ihmisen, jonka kanssa olimme jutelleet useita tunteja joka päivä. Nopeasti tuli selväksi, että tuossa oli juuri sellainen mies, minkä minä olin aina toivonut tapaavani. Taloakin minulle esiteltiin, mutta enpä juuri osannut siihen keskittyä. Olin toki hieman järkyttynyt siitä, miten iso se oikeasti olikin. Eksyinkin monta kertaa täällä alkuun ja sain seikkailla ristiin rastiin löytääkseni oikean paikan. Vasta myöhemmin tutustuimme talon kanssa toisiimme. Siitä lisää myöhemmin.

Asiat menivät luontevasti eteenpäin ja sitten tuli se päivä, kun pakkasimme muuttokuorman autoon ja suuntasin poikani kanssa kohti Kurikkaa. Uusperheen arki oli heti tietenkin vastassa, mutta se ei tuntunut ollenkaan haastavalta. Syynä oli varmasti se, että olimme molemmat jo ennestään vanhempia ja tottuneet, että lapset menevät kaiken edelle. Olemme kuitenkin osanneet viettää myös yhteistä aikaa. Meillä on kaksi yhteistä lasta, jotka ovat iältään 2- ja 4-vuotiaita. Sen lisäksi meillä on kolme vanhempaa lasta, joten talossa asuu suurperhe. Tämän lisäksi löytyy liuta eläimiä. Ratsastustallin johdosta ihmisiä liikkuu pihalla aika ajoin paljonkin, joten kovasti sosiaalista elämää vietämme täällä. Meillä oli aivan ihanat häät viime syksynä, joita lämmöllä muistellaan. Olen erittäin onnellinen elämääni ja koen, että olen saanut paljon enemmän, kuin olisin osannut koskaan edes uneksia. Suurin syy siihen ovat kaikki ihanat ihmiset ympärilläni. Tänne muuttoni jälkeen ystäväpiiri on laajentunut paljon ja viihdyn erittäin hyvin Kurikassa. Jo alkuaikoina minulle tuli jännä tunne saapuessani tänne, kuin olisin tullut ensi kertaa kotiin. Ihan kuin kaikki olisi jo etukäteen suunniteltu tapahtuvaksi näin.


Entä sitten minä ja talo? No, tätä on vähän hankala selittää. Olen aika herkkä ihminen ja toki myös vilkkaan mielikuvituksen omaava, mutta väitän silti, että täällä tapahtui vähän kummia alkuaikoina. Ensimmäinen yöni yksin talossa oli aivan hirveä. Valvoin lähes koko yön ja pidin valoja päällä, kun joka paikasta kuului outoja ääniä. Suurin osa äänistä oli myöhemmin helposti selitettävissä, mutta se ei sillä hetkellä yksin ollessani tehnyt oloa yhtään paremmaksi. Välillä tehdessäni kotitöitä taas yksinäni, niin olin aivan varma, että joku seuraa puuhiani. Usein tämä tunne toistui tietyssä huoneessa ja ahdistava olotila meni ohi vaihtaessani huonetta. Yläkerrasta kuului askelien ääniä ja tavaroita putoili kolisten lattialle niin, että alakerrassa kajahti ja säikähdin sitä monet kerrat. Sivusilmällä näin, kun varjo liikkui ruokasalin läpi useammankin kerran. Mutta sitten ne loppuivat. Minulle tuli vain kerran sellainen olo, että täällä ollaan nyt kaikki yhdessä. Kuulukoon mitä vain ääniä ja näkyköön vain varjoja. Minua ei enää pelottanutkaan. Erittäin harvoin tulee enää ahdistava tunne missään tilassa. Ajattelen, että talo on hyväksynyt minut tänne, kun se on huomannut, ettei minusta pääsekään eroon ja että arvosta sitä myös erittäin paljon. Rakastan sen vanhoja esineitä ja tätä lämmintä rauhallista tunnetta mitä se huokuu nyt, kun selviydyin sen järjestämistä pienistä testeistä.

Olemme mukana hienossa Kurikkaa markkinoivassa kampanjassa kurkkaa.fi/
Suosittelemme sydämestämme Kurikkaa parhaana asuinpaikkana. Täällä on kaikki lähellä, mutta silti ihana rauha. Lapsiperheille aivan loistavat olosuhteet. Tutustukaan sivuihin! Ja loppuun vielä pieni video meistä, joka löytyy myös tuolta linkin takaa.


Ihanaa tiistaita kaikille! -Niina





Kommentit

  1. Hyvä video ja mukavat tarinat alkuajoistasi uudella asuinpaikkakunnalla. ON hienoa ,että vaalitte suvun perinteitä ja perintöä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Aikku! Tämä tila on meille, kuin rakas harrastus ja enemmänkin :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tilan historiaa ja arkeologisia löydöksiä

(Kuva: Perhealbumi, talo vuonna 1916) Tila on perustettu jo 1400-luvun alussa. Vanhin tunnettu isäntä oli Antti Kurikka nimeltään, mutta tiedetään että hän ei ole ollut kuitenkaan ensimmäinen isäntä, sillä tila on ollut jaettuna hänen ja hänen veljensä kesken jo tuolloin. Tähän aikaan tilan nimi oli Kurikka, josta myös Kurikan kaupunki on saanut nimensä. Tila on ollut kooltaan huomattavan suuri ja se on ulottunut esimerkiksi Jalasjärven Luopajärvelle asti. Siitä on vuosien varrella lohkottu kymmeniä eri tiloja perinnönjaoissa ja Isonjaon aikana. Tämä talomme eli nykyinen Rinta-Kurikka on edelleen samalla paikallaan ja osin samoilla perustuksillaan, kuin jo satoja vuosia aikaisemmin. Talon vanhin osa, eli jääkellari on keskiajalta 1400-1500-luvun taitteesta. Historian kirjojen mukaan alkuperäisen 40-huoneisen kartanon kerrotaan palaneen vuonna 1625. Markus Wähä-Kurikka oli tuolloin tilan isäntänä. Tähän aikaan tilan nimi oli Wähä-Kurikka. Nykyään talo seisoo täysin samassa paik

Ihastuttavat vanhat konvehtirasiat

Nämä ihanat vanhat Fazerin, Hellasin ja Pandan konvehtirasiat ovat olleet ruokasalin korkean kaapin ylähyllyssä jo varmasti vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä. Yläkaappi saa ollakin ihan rauhassa. Sinne ei yllä, kuin kiipeämällä emännänjatkeen päältä ja silloinkin saa vielä kurkotella. Sieltä olen löytänyt monia muitakin kiinnostavia vanhoja juttuja, muistoja jälkipolvilta. Ajatelkaa, miltä on tuntunut saada tällainen rasia vaikka joululahjaksi. Tiedän, että jokunen lukijoista varmasti muistaa sen tunteen, kun lahjakääröstä paljastui jotain näin kaunista ja herkullista. Ei todellakaan viikoittaista herkkua, kuten helposti nykyään suklaa voi olla. Ja kun suklaat oli syöty, niin rasiaan säilöttiin omia tärkeitä asioita. Kertokaa minulle, jos teillä on jotain muistoja. Mitä esimerkiksi säilytitte vanhoissa konvehtirasioissanne? Nämä meidän rasiat olivat ikävä kyllä tyhjiä. Olisipa ollut hauska löytää niistä vaikka vanhoja kirjeitä. Tai valokuvia. Mutta ihanaa, että rasiat oli

Vanhan rengin tarina, Osa II

 Vanhan rengin tarinaan haluttiin jatkoa, joka oli kiva yllätys. Vähän sitä toivoinkin, koska olen niin kovasti nyt rengin lumoissa, eikä kirjoittamisesta tahtoisi loppua tulla. Osa 1 löytyy täältä Tuli joulu ja kovat pakkaset. Renki oli viettänyt jo useamman yönsä talossa, koska kylmyys hiipi omaan pieneen tupaan ikkunan raoista niin, ettei siellä ollut hyvä vanhan miehen olla. Selkäkin taas vaivasi ja kipua helpotti kovasti, kun sai nojailla tuvan suurta uunia vasten. Siihen renki usein nuokahtikin päivänokosille ja heräsi lopulta lasten kiusantekoon. He nyppivät tukasta ja nykivät paidan helmasta, kunnes renki hieman raotti silmäkulmaansa ja hyökkäsi mukamas kohti. Lapset juoksivat kirkuen ja kikattaen karkuun. Sellaista se aina oli noijeen kakarootten kanssa. Renki niistä kuitenkin kovasti piti. Hänellä oli aina syysiltoina, kun peltotöistä oli päästy eroon tapana vuoleskella lapsille leikkikaluja. Renki oli kovasti tykästynyt tekemään erilaisia maatilan eläimiä, joita lapsilla