Siirry pääsisältöön

Kohti unelmia



Heippa taas pitkästä aikaa!

Aikaa onkin vierähtänyt viime postauksesta ja paljon päiviteltävää siis löytyy. Ens hätään kerron vähän viimeisimpiä uutisia, jotka ovatkin pääasiallisesti syypäänä viimeaikojen kiireisiin, jonka vuoksi tietokoneella vietetty aika on kulunut lähinnä erinäisten tukiasioiden ja lakipykälien parissa. Jotkut varmasti tietävätkin, että minä olen yksi niistä hevosiin hurahtaneista. Viimevuosina hevosten kanssa touhuilu on ollut ikäväkseni melko vähäistä, koska en ole täältä päin löytänyt sellaista sopivaa harrastuspaikkaa itselleni, joka olisi ollut tarpeeksi lähellä, kun omaa hevosta ei ole enää pitkään aikaan ollut. Opiskelin jokunen vuosi sitten hevostenhoitajaksi oppisopimuksella ja niin mukavaa aikaa kuin se työpaikkani tallilla olikin, niin haaveilin kuitenkin aina siitä omasta yrityksestä. Haaveilu jatkuu edelleen, mutta vähän lähemmäksi sitä olen jo selvästi matkalla. Meille ollaan ruvettu nimittäin rakentamaan pientä tallia, jonne tulee paikat ensin kolmelle hevoselle. Omaan käyttöön olen hankkimassa yhtä ratsua ja jäljelle jäävät paikat olisivat vapaana täysihoitohevosille. Entiseen konehalliin tulee pieni maneesi, kunhan saadaan ratkaistuksi, mikä valitaan pohjamateriaaliksi. Myöhemmin olemme suunnitelleet rakentavamme konehallin päädyssä sijaitsevaan vanhaan lampolaan, nykyaikaisen pihattotallin muutamalle hevoselle. Eli hevoset saavat täyttää taas pääni ihan vapaasti. Olen niin kaivannutkin niitä elämääni.

Vietimme tämän viikon poikien kanssa sukulaisia ja ystäviä tapaillen. Oli ihana nähdä kaikkia pitkästä aikaa. Kotiin oli kuitenkin kiva tulla taas, koska meillä on niin kovasti täällä tekemistä tämän talliprojektin kanssa ja viikossa ehti tulla kova ikävä jo tuota miestäkin.

Järvenpäässä vietin laatuaikaa rakkaan siskoni kanssa. Söimme hyvin ja nautimme kesäsäästä. Hevostallillakin kävimme ja siellä ihastuin kovasti erääseen valkoiseen hevoseen. Paljon porkkanan tuoksuisia terveisiä hänelle täältä meidän kulmilta ja toivottavasti näemme vielä :)

Kävimme tutustumassa Järvenpäässä Sibeliuksen kotitaloon, Ainolaan yhtenä aurinkoisena päivänä. Ihana paikka!
Sieltä tämä kuvakin on.

 
Hyvää alkavaa viikkoa kaikille ja syökää paljon mansikoita :)
Terv. Niina
 
 
 
 
 
 

Kommentit

  1. Mahtavaa, unelmointi kannattaa - onnea talliprojektiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Unelmointi on ihanaa ja vielä ihanampaa on päästä toteuttamaan niitä.

      Poista
  2. Omia unelmia pitää mennä kohti. Tsemppiä papereiden täyttöön ja kyllä se kaikki onnistuu.Ainolassa on tullut käytyä joskus lukion jälkeen. Eli kauan aikaa sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Kerranhan tässä vain eletään :) Kiitos kannustuksesta. Sitä varmasti tarvitaan näiden eri pykälien kanssa.

      Ainolassa näyttää varmaan aika samalta tänäkin päivänä. Oli hauskaa päästä kurkistamaan suuren taiteilijan kotiin :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tilan historiaa ja arkeologisia löydöksiä

(Kuva: Perhealbumi, talo vuonna 1916) Tila on perustettu jo 1400-luvun alussa. Vanhin tunnettu isäntä oli Antti Kurikka nimeltään, mutta tiedetään että hän ei ole ollut kuitenkaan ensimmäinen isäntä, sillä tila on ollut jaettuna hänen ja hänen veljensä kesken jo tuolloin. Tähän aikaan tilan nimi oli Kurikka, josta myös Kurikan kaupunki on saanut nimensä. Tila on ollut kooltaan huomattavan suuri ja se on ulottunut esimerkiksi Jalasjärven Luopajärvelle asti. Siitä on vuosien varrella lohkottu kymmeniä eri tiloja perinnönjaoissa ja Isonjaon aikana. Tämä talomme eli nykyinen Rinta-Kurikka on edelleen samalla paikallaan ja osin samoilla perustuksillaan, kuin jo satoja vuosia aikaisemmin. Talon vanhin osa, eli jääkellari on keskiajalta 1400-1500-luvun taitteesta. Historian kirjojen mukaan alkuperäisen 40-huoneisen kartanon kerrotaan palaneen vuonna 1625. Markus Wähä-Kurikka oli tuolloin tilan isäntänä. Tähän aikaan tilan nimi oli Wähä-Kurikka. Nykyään talo seisoo täysin samassa paik

Ihastuttavat vanhat konvehtirasiat

Nämä ihanat vanhat Fazerin, Hellasin ja Pandan konvehtirasiat ovat olleet ruokasalin korkean kaapin ylähyllyssä jo varmasti vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä. Yläkaappi saa ollakin ihan rauhassa. Sinne ei yllä, kuin kiipeämällä emännänjatkeen päältä ja silloinkin saa vielä kurkotella. Sieltä olen löytänyt monia muitakin kiinnostavia vanhoja juttuja, muistoja jälkipolvilta. Ajatelkaa, miltä on tuntunut saada tällainen rasia vaikka joululahjaksi. Tiedän, että jokunen lukijoista varmasti muistaa sen tunteen, kun lahjakääröstä paljastui jotain näin kaunista ja herkullista. Ei todellakaan viikoittaista herkkua, kuten helposti nykyään suklaa voi olla. Ja kun suklaat oli syöty, niin rasiaan säilöttiin omia tärkeitä asioita. Kertokaa minulle, jos teillä on jotain muistoja. Mitä esimerkiksi säilytitte vanhoissa konvehtirasioissanne? Nämä meidän rasiat olivat ikävä kyllä tyhjiä. Olisipa ollut hauska löytää niistä vaikka vanhoja kirjeitä. Tai valokuvia. Mutta ihanaa, että rasiat oli

Vanhan rengin tarina, Osa II

 Vanhan rengin tarinaan haluttiin jatkoa, joka oli kiva yllätys. Vähän sitä toivoinkin, koska olen niin kovasti nyt rengin lumoissa, eikä kirjoittamisesta tahtoisi loppua tulla. Osa 1 löytyy täältä Tuli joulu ja kovat pakkaset. Renki oli viettänyt jo useamman yönsä talossa, koska kylmyys hiipi omaan pieneen tupaan ikkunan raoista niin, ettei siellä ollut hyvä vanhan miehen olla. Selkäkin taas vaivasi ja kipua helpotti kovasti, kun sai nojailla tuvan suurta uunia vasten. Siihen renki usein nuokahtikin päivänokosille ja heräsi lopulta lasten kiusantekoon. He nyppivät tukasta ja nykivät paidan helmasta, kunnes renki hieman raotti silmäkulmaansa ja hyökkäsi mukamas kohti. Lapset juoksivat kirkuen ja kikattaen karkuun. Sellaista se aina oli noijeen kakarootten kanssa. Renki niistä kuitenkin kovasti piti. Hänellä oli aina syysiltoina, kun peltotöistä oli päästy eroon tapana vuoleskella lapsille leikkikaluja. Renki oli kovasti tykästynyt tekemään erilaisia maatilan eläimiä, joita lapsilla