Siirry pääsisältöön


"En ole kuin muut. Olen erilainen." Poikani kertoi näin pitkän keskustelumme päätteeksi. Tiedän miltä hänestä tuntuu, kun tuntee olonsa erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Ehkä ulkopuolisuutta kokee jokainen joskus, mutta lapselle se on ahdistava tunne. Muistan oman kouluaikani ja murheeni. Olen tuntenut itseni aina jotenkin erilaiseksi. Sitä ei varmaan kukaan päällepäin huomannut, koska parhaani mukaan yritin sekoittua massaan. Tunsin kuitenkin, että ajattelin monista asioista erilailla, kuin muut ikäiseni ja koin olevani monesti ikäistäni vanhempi. Joskus toivoin, että olisin osannut olla lapsi pidempään. Välillä oli erittäin vaikeaa sopeutua eri porukoihin ja usein tunsin oloni yksinäiseksi. Jotenkin sitä vain toivoisi ettei omien lasten tarvitsisi käydä samoja huolia lävitse. Ei toki kaiken tarvitsekaan mennä kuin vetta vaan. Toisinaan itsetunnon on hyvä saadakin pikku kolauksia, jotta ymmärtää mistä tässä elämässä on kyse. Balanssin on kuitenkin säilyttävä. Negatiivisten kokemusten lisäksi pitää tietenkin tapahtua paljon myös positiivisia juttuja. On ymmärrettävä, että on paljon myös itsestä kiinni, mihin suuntaan omaa elämäänsä kuljettaa. Harvemmin kukaan tulee vetämään sinua sieltä epätoivon suosta, jos ei edes tiedä missä tilanteessa elät. Puhumisen tärkeyttä ei voi korostaa liikaa. Myös vanhempien pitäisi kaiken kiireen keskellä tarkkailla lapsen lähettämiä, joskus lähes huomaamattomiakin signaaleja, jotka voivat viestiä henkisestä pahasta olosta. Tunnustan, että aika ajoin sitä paahtaa itsekin menemään laput silmillä, tavoitteena vain selvitä hengissä normirutiineista ennen nukkumaanmenoa, mutta onneksi nämä keskustelumme saavat aina silmäni aukeamaan sen verran, että muistan taas mitkä asiat ovat tässä elämässä niitä tärkeimpiä. En todellakaan halua myöhemmin huomata olleeni se äiti, joka piti huushollin kyllä tiptop, mutta ympärillä olevat ihmiset voivat pahoin. Näistä asioista olemme viimeaikoina keskustelleet poikani kanssa. Olen kertonut, ettei omat kouluvuotenikaan olleet aina ihan helppoja, enkä ymmärtänyt kertoa huolistani vanhemmilleni vaan kannoin kaiken sisälläni, joka oli välillä erittäin rankkaa. Olemme poikani kanssa monissa asioissa hyvin samanlaisia, mutta myös erilaisia. Hän menestyy kouluaineissa paljon paremmin kuin minä aikoinaan ja olen iloinen, ettei hän ole siinä tullut minuun. Huomaan, että harrastamme molemmat syvällistä ajattelua ja toivon, että voimme aina jakaa ajatuksia toisillemme. Olemme myös herkkiä ja temperamenttisia ja toisinaan ne ominaisuudet tekevät elämästä  aika-ajoin myös haastavaa. Olen kertonut hänelle, että vaikka koulussa on omat pulmalliset kuvionsa, niin elämä helpottuu kyllä. Niin ja erilaisuus on pelkästään hyvä asia. Persoonallisuuserot tekevät elämästä paljon mielenkiintoisemman.


Pihapiirissä on tapahtunut paljon kaikenlaista viime viikkoina. Ratsastuskenttää laajennettiin, tarhoja suurennettiin ja lauta-aitoja rakennettiin. Kaikkein suurin urakka oli vanhan Ruotsin Kruunun verovilja-aitan kattoremontti. Vilja-aitan katon päälle kaatui myrskyjen aikaan puu, joka rikkoi sen pahoin. Koko katto uusittiin ja siitä tuli erittäin hyvä. Valmiista katosta luvassa kuvia myöhemmin, kun saamme siivottua rakennusrojut pois pihasta. Aitta on ollut museona jo vuosikymmenet ja
sinne on kerätty tilan vanhaa esineistöä. Kuvia sisältä löytyy täältä.
Kiviä on myös ilmestynyt lisää pihaan. Suuret neliskulmaiset kivet löytyivät tallin kulmalta suuren kuusen alta, kun raivasimme sen edustaa suurentaaksemme pihattotarhaa.



Sumua, kuraa, harmautta. Aika on erittäin sopivaa synkistelylle ja vielä kaikki maailmalla tapahtuvat pahat asiat lisäävät tuskaa entisestään. On vaikea ymmärtää ihmismieltä, joka saa tekemään tällaisia järkyttäviä asioita. Ei voi kuin toivoa, että pahin on nyt nähty ja suunta parempaan on alkamassa. Joulu on kuitenkin tulossa ja se tuo uskoa. Ehkä pian tulee pakkanen ja jäädyttää maan, sulkee kaiken lian ja kurjuuden alleen ja tuo valkean puhtaan lumen ja valon maahan. Toivoa on aina.








Niina








Kommentit

  1. Ajatteleva ihminen kokee usein olevansa toinen. Ei ajattelulla ole välttämättä sijaa koulumaailmassa, niin ironista kuin se onkin. Itsekin kärsin lapsena ja teininä ulkopuolisuuden tunteesta, vaikka kavereita olikin. Nyt yliopistossa voi huomata, ettei se ole pelkästään huono asia olla erilainen. Äkkiä tyhmyys ei olekaan enää coolia, vaan päinvastoin. ;)
    Edelleenkin toiseus tuntuu vaivaavan minua usein, ja olen tottunut ajattelemaan lähtökohtaisesti, etteivät ihmiset pidä minusta. Ehkä iän myötä vielä pehmenen ja opin uutta tuossakin suhteessa.

    Ja tottakai J on erilainen. Hän on erittäin poikkeuksellisen hurmaava poika!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä murrosikä on vaikein ikävaihe ihmisen elämässä. En yhtään ikävöi sitä aikaa. Ja etenkin lapselle, joka vaatii itseltään paljon, voi kokea paljon riittämättömyyden tunnetta. Pojilla esiintyy usein kömpelyyttä ja tytöillä vartalossa tapahtuvat muutokset voivat tuntua vaikeilta hyväksyä. Ihmissuhdekuviot tuntuvat muuttuvan monimutkaisemmiksi. Yhtäkkiä pojan leikkiminen tytön kanssa ei olekaan niin helppoa ym.

      Minusta sinä olet valloittava persoona ja niin ajattelee varmasti suurin osa ihmisistä. Sitten kun pääsee siihen olotilaan, ettei oikeasti välitä muiden mielipiteistä, niin on ottanut todella suuren harppauksen oikeaan suuntaan. Ikä tuo varmuutta ja itsensä rakastamista. Kaikki aikanaan ja nuoruuden haavat parantuu kun asioita käsittelee. Elämä helpottuu kokoajan. Ei tarvitse kuin viettää hetki aikaa ikäihmisten kanssa huomatakseen tämän :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tilan historiaa ja arkeologisia löydöksiä

(Kuva: Perhealbumi, talo vuonna 1916) Tila on perustettu jo 1400-luvun alussa. Vanhin tunnettu isäntä oli Antti Kurikka nimeltään, mutta tiedetään että hän ei ole ollut kuitenkaan ensimmäinen isäntä, sillä tila on ollut jaettuna hänen ja hänen veljensä kesken jo tuolloin. Tähän aikaan tilan nimi oli Kurikka, josta myös Kurikan kaupunki on saanut nimensä. Tila on ollut kooltaan huomattavan suuri ja se on ulottunut esimerkiksi Jalasjärven Luopajärvelle asti. Siitä on vuosien varrella lohkottu kymmeniä eri tiloja perinnönjaoissa ja Isonjaon aikana. Tämä talomme eli nykyinen Rinta-Kurikka on edelleen samalla paikallaan ja osin samoilla perustuksillaan, kuin jo satoja vuosia aikaisemmin. Talon vanhin osa, eli jääkellari on keskiajalta 1400-1500-luvun taitteesta. Historian kirjojen mukaan alkuperäisen 40-huoneisen kartanon kerrotaan palaneen vuonna 1625. Markus Wähä-Kurikka oli tuolloin tilan isäntänä. Tähän aikaan tilan nimi oli Wähä-Kurikka. Nykyään talo seisoo täysin samassa paik

Ihastuttavat vanhat konvehtirasiat

Nämä ihanat vanhat Fazerin, Hellasin ja Pandan konvehtirasiat ovat olleet ruokasalin korkean kaapin ylähyllyssä jo varmasti vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä. Yläkaappi saa ollakin ihan rauhassa. Sinne ei yllä, kuin kiipeämällä emännänjatkeen päältä ja silloinkin saa vielä kurkotella. Sieltä olen löytänyt monia muitakin kiinnostavia vanhoja juttuja, muistoja jälkipolvilta. Ajatelkaa, miltä on tuntunut saada tällainen rasia vaikka joululahjaksi. Tiedän, että jokunen lukijoista varmasti muistaa sen tunteen, kun lahjakääröstä paljastui jotain näin kaunista ja herkullista. Ei todellakaan viikoittaista herkkua, kuten helposti nykyään suklaa voi olla. Ja kun suklaat oli syöty, niin rasiaan säilöttiin omia tärkeitä asioita. Kertokaa minulle, jos teillä on jotain muistoja. Mitä esimerkiksi säilytitte vanhoissa konvehtirasioissanne? Nämä meidän rasiat olivat ikävä kyllä tyhjiä. Olisipa ollut hauska löytää niistä vaikka vanhoja kirjeitä. Tai valokuvia. Mutta ihanaa, että rasiat oli

Vanhan rengin tarina, Osa II

 Vanhan rengin tarinaan haluttiin jatkoa, joka oli kiva yllätys. Vähän sitä toivoinkin, koska olen niin kovasti nyt rengin lumoissa, eikä kirjoittamisesta tahtoisi loppua tulla. Osa 1 löytyy täältä Tuli joulu ja kovat pakkaset. Renki oli viettänyt jo useamman yönsä talossa, koska kylmyys hiipi omaan pieneen tupaan ikkunan raoista niin, ettei siellä ollut hyvä vanhan miehen olla. Selkäkin taas vaivasi ja kipua helpotti kovasti, kun sai nojailla tuvan suurta uunia vasten. Siihen renki usein nuokahtikin päivänokosille ja heräsi lopulta lasten kiusantekoon. He nyppivät tukasta ja nykivät paidan helmasta, kunnes renki hieman raotti silmäkulmaansa ja hyökkäsi mukamas kohti. Lapset juoksivat kirkuen ja kikattaen karkuun. Sellaista se aina oli noijeen kakarootten kanssa. Renki niistä kuitenkin kovasti piti. Hänellä oli aina syysiltoina, kun peltotöistä oli päästy eroon tapana vuoleskella lapsille leikkikaluja. Renki oli kovasti tykästynyt tekemään erilaisia maatilan eläimiä, joita lapsilla