Siirry pääsisältöön

Elämää suurperheessä



No millaista se elämä sitten on, kun lapsia pyörii ympärillä kasapäin ja hevosiakin on viisi sekä kissoja vaihteleva määrä. Kanin hankintakin on nyt haaveissa tämän kesän aikana. Ainakaan aika ei käy pitkäksi, eikä hiljaisia hetkiä juuri ole kuin yöaikaan. Koti on myös lähes aina sekaisin. Pyykkivuoret ovat hillittömiä. Kenkiä on eteisen lattiat pullollaan. Ne eivät pysy rivissä sitten millään. Pesukoneet laulavat, vessapaperirulla on aina loppu. Kokoajan on ruokailua tai ruuanlaittoa, hevosten ruokinnat mukaan lukien. Päässä pyörii paljon ajatuksia. Tekemättömiä töitä on aina, eikä ne lopu koskaan. Hammaslääkäriajat unohtuvat, anteeksi vain. Sitten on lasten viemistä, hakemista sinne ja tänne. Päivään mahtuu hetkiä kun vain katson tätä menoa ja mietin, että joku päivä minä matkustan jonnekin. Ehkä Italiaan. Kävelen siellä kauniina kesäpäivänä kevyesti liehuvassa kukkamekossani pitkin uskomattoman kauniita katuja ja vain minä ja omat ajatukseni seuranani. No niin, nyt paloi lettu! Kyllä minä sen voin syödä vielä. Paljon hilloa päälle. Vauva vähän itkeskelee ja käyn tyynnyttelemässä. Samalla mietin, että voisin kokeilla myöhemmin sekoittaa kankaan painantavärejä keskenään ja painaa kankaalle satupuun. Siitä tulisi kiva taulu lastenhuoneeseen. Sekin pitäisi remontoida. On jäänyt tekemättä. Jokaiseen päivään mahtuu myös niitä hetkiä, kun ajattelen kuinka onnellinen olenkaan. Olen aina haaveillut suuresta perheestä. On mukavaa elää näin. On välillä myös raskasta. Mutta sitten on taas mukavaa. Ja letut palaa.  En kuitenkaan stressaannu enää helposti. Olen pääasiassa hyväntuulinen. Yhden lapsen kanssa olin paljon väsyneempi. Kuinka se on mahdollista? Tiedän myös, että niin kauan kuin jaksan suunnitella kaikkea uutta projektia, niin en voi olla kovin väsynyt. Olen elämäniloisempi kuin koskaan. Minä itse rakennan elämäni. Päätän siitä, mihin suuntaan se kulkee. Jos olen iloinen, niin se ei voi olla kuin oikea suunta. Seuraan myös tarkkaan perheenjäsenten reaktioita. Haluan oppia tunnistamaan jokaisen rajat. Me kaikki olemme erilaisia, eikä se mikä itselle sopii, ole toiselle välttämättä hyvä. Toinen voi toimia kovan paineen alla hyvin vielä, kun toiselle pienikin ahdistus on jo lähes liikaa. Elämä muokkaa meitä, mutta persoona on synnynnäistä. Ei ole tarkoitus yrittää muuttaa sitä, vaan oppia elämään se huomioiden.


Naapuritilalta tuli kuorma tuoretta heinää. Piti lyödä heinäseipäät maahan ja nostella osa heinistä kuivumaan niille. Äitini näytti taitonsa tälläkin saralla. Olen hänen täällä olonsa ansiosta tutustunut häneen ihan uudelleen. Huomaan, että äitini onkin oikea moniosaaja. Nämä asiat ovat kai niitä, mitkä ymmärtää vasta näin aikuisena. Enkä enää ihmettele, miksi itsekin touhuan kokoajan jotain. Olen perinyt sen puolen vanhemmiltani. Yrittäjyys on verissä. Ja sitten tämän ainaisen vilskeen keskellä viihtymisen olen tainnut periä mummoltani. Kunnioitan häntä suuresti ja ihmettelen miten hän siihen aikaan selvisi seitsemän lapsen hoidosta, kun lämmin vesikään ei ollut mikään itsestään selvyys. Toiset ihmiset pystyvät venymään ihan mahdottomiin, kun tilanne sen vaatii.

Satuin katsomaan ikkunasta ulos juuri, kun aurinko alkoi laskea puiden taakse. Kultaiset valon säteet pyyhkivät rinnelaitumen pintaa kauniisti. Oli pakko juosta vielä ulos räppäämään muutama kuva.





 
Niina
 
 
 
 
 
 


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tilan historiaa ja arkeologisia löydöksiä

(Kuva: Perhealbumi, talo vuonna 1916) Tila on perustettu jo 1400-luvun alussa. Vanhin tunnettu isäntä oli Antti Kurikka nimeltään, mutta tiedetään että hän ei ole ollut kuitenkaan ensimmäinen isäntä, sillä tila on ollut jaettuna hänen ja hänen veljensä kesken jo tuolloin. Tähän aikaan tilan nimi oli Kurikka, josta myös Kurikan kaupunki on saanut nimensä. Tila on ollut kooltaan huomattavan suuri ja se on ulottunut esimerkiksi Jalasjärven Luopajärvelle asti. Siitä on vuosien varrella lohkottu kymmeniä eri tiloja perinnönjaoissa ja Isonjaon aikana. Tämä talomme eli nykyinen Rinta-Kurikka on edelleen samalla paikallaan ja osin samoilla perustuksillaan, kuin jo satoja vuosia aikaisemmin. Talon vanhin osa, eli jääkellari on keskiajalta 1400-1500-luvun taitteesta. Historian kirjojen mukaan alkuperäisen 40-huoneisen kartanon kerrotaan palaneen vuonna 1625. Markus Wähä-Kurikka oli tuolloin tilan isäntänä. Tähän aikaan tilan nimi oli Wähä-Kurikka. Nykyään talo seisoo täysin samassa paik

Ihastuttavat vanhat konvehtirasiat

Nämä ihanat vanhat Fazerin, Hellasin ja Pandan konvehtirasiat ovat olleet ruokasalin korkean kaapin ylähyllyssä jo varmasti vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä. Yläkaappi saa ollakin ihan rauhassa. Sinne ei yllä, kuin kiipeämällä emännänjatkeen päältä ja silloinkin saa vielä kurkotella. Sieltä olen löytänyt monia muitakin kiinnostavia vanhoja juttuja, muistoja jälkipolvilta. Ajatelkaa, miltä on tuntunut saada tällainen rasia vaikka joululahjaksi. Tiedän, että jokunen lukijoista varmasti muistaa sen tunteen, kun lahjakääröstä paljastui jotain näin kaunista ja herkullista. Ei todellakaan viikoittaista herkkua, kuten helposti nykyään suklaa voi olla. Ja kun suklaat oli syöty, niin rasiaan säilöttiin omia tärkeitä asioita. Kertokaa minulle, jos teillä on jotain muistoja. Mitä esimerkiksi säilytitte vanhoissa konvehtirasioissanne? Nämä meidän rasiat olivat ikävä kyllä tyhjiä. Olisipa ollut hauska löytää niistä vaikka vanhoja kirjeitä. Tai valokuvia. Mutta ihanaa, että rasiat oli

Vanhan rengin tarina, Osa II

 Vanhan rengin tarinaan haluttiin jatkoa, joka oli kiva yllätys. Vähän sitä toivoinkin, koska olen niin kovasti nyt rengin lumoissa, eikä kirjoittamisesta tahtoisi loppua tulla. Osa 1 löytyy täältä Tuli joulu ja kovat pakkaset. Renki oli viettänyt jo useamman yönsä talossa, koska kylmyys hiipi omaan pieneen tupaan ikkunan raoista niin, ettei siellä ollut hyvä vanhan miehen olla. Selkäkin taas vaivasi ja kipua helpotti kovasti, kun sai nojailla tuvan suurta uunia vasten. Siihen renki usein nuokahtikin päivänokosille ja heräsi lopulta lasten kiusantekoon. He nyppivät tukasta ja nykivät paidan helmasta, kunnes renki hieman raotti silmäkulmaansa ja hyökkäsi mukamas kohti. Lapset juoksivat kirkuen ja kikattaen karkuun. Sellaista se aina oli noijeen kakarootten kanssa. Renki niistä kuitenkin kovasti piti. Hänellä oli aina syysiltoina, kun peltotöistä oli päästy eroon tapana vuoleskella lapsille leikkikaluja. Renki oli kovasti tykästynyt tekemään erilaisia maatilan eläimiä, joita lapsilla