Siirry pääsisältöön

Kummitustarina kellarista




Luin jo jokin aika sitten Katrin kummitustarinapostauksen blogissaan Onnistain on puolet sinun. Sen innoittamana kerronkin teille oman tarinani. Vaikka tuollaiset kummitusjutut saavat vielä näin "aikuisenakin" niskakarvat nousemaan pystyyn, niin silti niissä on jotakin kiehtovaakin. En väitä, että ihan täysin uskoisin itse kummituksiin, mutta kun kokee jotakin selittämättömiä juttuja, niin kyllähän sitä väkisinkin alkaa miettimään kaikenlaista. Joskus sitä ihan kaipaakin jännitystä tasaiseen arkeen ja silloin helposti mielikuvituskin saa vallan. Ehkä tässä nyt kertomassani tapauksessa on päässyt käymään niin, vai mitä olette mieltä?

Kerroin viime kesänä täällä meidän keskiaikaisesta jääkellarista. Tuo kellarihan on sitä talon vanhinta osaa ja todellakin jo 1400-luvulta lähtöisin, eli aika uskomattoman vanhaa etten sanoisi. No, kellari on ollut minusta aina vähän kammottava paikka, enkä ollut siellä pahemmin aikaisemmin käynytkään ennen tämän kyseisen postauksen tekoa. Silloin vietin siellä aikaani tunnin jos toisenkin seiniä tutkiessa ja kuvia ottaessa. Paikka on kovin kiinnostava ja kivinen holvikatto on kerrassaan upea. Ajattelin siellä ollessani, ettei paikka ollutkaan enää yhtään pelottava kun siihen tottui. Mietin jopa kantavani sinne vanhan hetekan, jossa voisi ottaa hellepäivänä vaikka pikku päivänokoset. Kellarissa kun on niin ihanan viileää aina.

Sitten siihen kummitusjuttuun, joka liittyy juuri tuohon kellariin...

Yhtenä kesäpäivänä menin L:n nukkuessa vaunuissa tekemään vähän puutarhatöitä tähän päätyyn taloa, jossa kellari sijaitsee. Isäntä oli lähtenyt juuri toisten lasten kanssa mato-ongelle ja vilkutin heille, kun he ajoivat autolla pihasta pois. Melkein saman tien kellarin kohdalta kuului hirveä pamaus. Säikähdin sitä, koska ääni oli niin oudon kova. Ei siis mitään tavanomaista hirsien paukkumista, vaan paljon voimakkaampi ääni. Otin vaunut ja lähdin saman tien takapihalle tekemään muita hommia. Ei huvittanut jatkaa enää siellä kellarin päädyssä.

Sitten eräänä toisena päivänä olin tulossa hevosten laitumen luota pihaan kellarin oven ohitse ja kuulin taas samanlaisen pamauksen. Näiden paukkeiden jälkeen minulle on tullut tunne, etten ole enää tervetullut koko kellariin. Ihan kuin joku yrittäisi hätistää minua loitommalle siitä. Toki mieleeni tuli myös, että nytkö se kellari sitten romahtaa ja siksi niin kovasti kolisee. Ei ole romahtanut, eikä mitään vaurioita ole muutenkaan havaittu.

Minulle saattaa tulla joskus sellainen jännä tunne joissain tiloissa, että sieltä pitää päästä pian pois. Sitä on vaikea selittää. Joskus paikka voi olla yllättäväkin, eikä mitenkään pelottava, mutta tunne on niin voimakas, ettei vaihtoehtoja oikein jää. Olen huomannut joihinkin paikkoihin mennessäni tunnustelevani ensin omia reaktioitani. Syynä saattaa edelleen olla vilkas mielikuvitukseni, joka saa minut pelkäämään aina välillä. Tuo ahdistava tunne on vaivannut minua jääkellarin ovella siitä lähtien kun kuulin sieltä outoa pauketta. Niin ja kävin siellä tässä yhtenä päivänä, kun huomasin kellarin oven olevan auki. Kurkkasin oven raosta sisään, koska halusin testata, että kuuluisiko sieltä taas jotakin. Ei kuulunut mitään ja laitoin oven kiinni. Työnsin vielä ison kivenlohkareenkin oven eteen, ettei se pääsisi taas aukeamaan. Pari päivää myöhemmin kulkiessani oven ohi huomasin sen olevan kuitenkin taas auki. Jäin ihmettelemään miten se on mahdollista, kun olin sen niin hyvin sulkenut. En kuitenkaan viitsinyt mennä enää kurkkimaan oven rakoon. Tuli se tunne. Tällekin voi olla toki luonnollinen selityksensä. Mutta kuka tietää...


 
Kuvailin tuossa yhtenä iltana tallin päädyssä olevia Terijoen salavia ja muita puita. Huomasin, että näissähän on sellaista kummitustarinan tunnelmaa.
 
 
 
Niina
 
 


Kommentit

  1. Vastaukset
    1. Sanos muuta. Kyllähän tuollaiset toistuvat kolaukset pistävät miettimään. Ja kun en ole ollut edes ainoa, joka niitä on kuullut sieltä.

      Poista
  2. No on kait se nyt sitten myönettävä, että kyllähän minäkin sieltä silloin J:n synttäreiden aikaan kuulin sen kovan kolauksen. Olin varma, että J:n kaverit siä kujeilee ja menin reippaasti sisälle kellariin katsomaan ja kun ei ketään näkynytkään niin karvat pystys pihalle.... T: Isäntä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan tuon. Sillä kerralla en itse kuullut sitä, kun olin jossakin kauempana. Se taisi olla ensimmäinen kolaus ja tuon jälkeen niitä sitten rupesi kuulumaan lähes joka kerta, kun menin kellarin oven lähelle.

      Poista
  3. Vaikka välillä mielikuvitus tekee tepposet, mutta on niitä sellaisiakin tilanteita, että mielikuvituksella ei asiaa voi selittää. Itsellänikin on joskus, yleensä ihan keskellä päivää ja kesken jonkun ihan tavallisen askareen, tullut yhtäkkiä tosi voimakas tunne, että joku seisoo selän takana, eikä siinä ketään sitten ole. Joskus on jopa nyitty hihasta tai taputettu päähän :).

    Oikeastaan olisi suurempi ihme, mikäli noin vanhassa kellarissa ei vähän kummittelisi. Ehkä sieltä kannattaa pysyä silloin pois, jos tuntuu että nyt ei ole tervetullut, tai kysyä kauniisti lupaa, josko sinne saisi tulla vierailulle :). Kaipa kummituksillakin on huonoja ja hyviä päiviä…

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui, olen joskus itsekin kuvitellut tuntevani käden laskeutuvan pääni päälle. Välillä tosiaan tulee sellainen olo, ettei olekaan yksin, vaikka pitäisi. Täällä sisällä huoneissa en ole juuri koskaan tuntenut oloani epämukavaksi, vaikka joskus huomaankin sivusilmällä varjon kulkevan ruokasalin läpi. Se ei kuitenkaan ole ollut pelottavaa.

      Ehkä kummitukset hermostuivat, kun niitä häirittiin niin kovasti viime kesänä. Olivat saaneet olla ennen rauhassa, eivätkä pitäneet siitä, että kellari oli muuttumassa "turistikohteeksi".

      Poista
  4. Huh! Mulla ei kyllä psyyke kestäisi tuollaisia olkapäälle taputteluita! :D

    VastaaPoista
  5. Mielenkiintoinen juttu kummituksista, ja ihan varmasti siellä teillä jotain tämmöistä voi kellarista löytyäkin:)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tilan historiaa ja arkeologisia löydöksiä

(Kuva: Perhealbumi, talo vuonna 1916) Tila on perustettu jo 1400-luvun alussa. Vanhin tunnettu isäntä oli Antti Kurikka nimeltään, mutta tiedetään että hän ei ole ollut kuitenkaan ensimmäinen isäntä, sillä tila on ollut jaettuna hänen ja hänen veljensä kesken jo tuolloin. Tähän aikaan tilan nimi oli Kurikka, josta myös Kurikan kaupunki on saanut nimensä. Tila on ollut kooltaan huomattavan suuri ja se on ulottunut esimerkiksi Jalasjärven Luopajärvelle asti. Siitä on vuosien varrella lohkottu kymmeniä eri tiloja perinnönjaoissa ja Isonjaon aikana. Tämä talomme eli nykyinen Rinta-Kurikka on edelleen samalla paikallaan ja osin samoilla perustuksillaan, kuin jo satoja vuosia aikaisemmin. Talon vanhin osa, eli jääkellari on keskiajalta 1400-1500-luvun taitteesta. Historian kirjojen mukaan alkuperäisen 40-huoneisen kartanon kerrotaan palaneen vuonna 1625. Markus Wähä-Kurikka oli tuolloin tilan isäntänä. Tähän aikaan tilan nimi oli Wähä-Kurikka. Nykyään talo seisoo täysin samassa paik

Ihastuttavat vanhat konvehtirasiat

Nämä ihanat vanhat Fazerin, Hellasin ja Pandan konvehtirasiat ovat olleet ruokasalin korkean kaapin ylähyllyssä jo varmasti vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä. Yläkaappi saa ollakin ihan rauhassa. Sinne ei yllä, kuin kiipeämällä emännänjatkeen päältä ja silloinkin saa vielä kurkotella. Sieltä olen löytänyt monia muitakin kiinnostavia vanhoja juttuja, muistoja jälkipolvilta. Ajatelkaa, miltä on tuntunut saada tällainen rasia vaikka joululahjaksi. Tiedän, että jokunen lukijoista varmasti muistaa sen tunteen, kun lahjakääröstä paljastui jotain näin kaunista ja herkullista. Ei todellakaan viikoittaista herkkua, kuten helposti nykyään suklaa voi olla. Ja kun suklaat oli syöty, niin rasiaan säilöttiin omia tärkeitä asioita. Kertokaa minulle, jos teillä on jotain muistoja. Mitä esimerkiksi säilytitte vanhoissa konvehtirasioissanne? Nämä meidän rasiat olivat ikävä kyllä tyhjiä. Olisipa ollut hauska löytää niistä vaikka vanhoja kirjeitä. Tai valokuvia. Mutta ihanaa, että rasiat oli

Vanhan rengin tarina, Osa II

 Vanhan rengin tarinaan haluttiin jatkoa, joka oli kiva yllätys. Vähän sitä toivoinkin, koska olen niin kovasti nyt rengin lumoissa, eikä kirjoittamisesta tahtoisi loppua tulla. Osa 1 löytyy täältä Tuli joulu ja kovat pakkaset. Renki oli viettänyt jo useamman yönsä talossa, koska kylmyys hiipi omaan pieneen tupaan ikkunan raoista niin, ettei siellä ollut hyvä vanhan miehen olla. Selkäkin taas vaivasi ja kipua helpotti kovasti, kun sai nojailla tuvan suurta uunia vasten. Siihen renki usein nuokahtikin päivänokosille ja heräsi lopulta lasten kiusantekoon. He nyppivät tukasta ja nykivät paidan helmasta, kunnes renki hieman raotti silmäkulmaansa ja hyökkäsi mukamas kohti. Lapset juoksivat kirkuen ja kikattaen karkuun. Sellaista se aina oli noijeen kakarootten kanssa. Renki niistä kuitenkin kovasti piti. Hänellä oli aina syysiltoina, kun peltotöistä oli päästy eroon tapana vuoleskella lapsille leikkikaluja. Renki oli kovasti tykästynyt tekemään erilaisia maatilan eläimiä, joita lapsilla