Siirry pääsisältöön

Vanhan rengin tarina, Osa I



Viime kesänä J:llä oli kaverisynttärit, joiden yhtenä ohjelmanumerona oli minun ja L:n kummitädin suunnittelema Vanhan rengin mysteeri, joka lapsien tuli ratkaista erilaisten arvoitusten ja tehtävien avulla. Siitä kerroinkin täällä . No, se renki on sitten jäänyt elämään hyvin vahvasti minun mieleeni. Siispä kerronkin teille tarinan Vanhasta Rengistä.

Tarina alkaa näin..

Elettiin 50-luvun loppua ja monilla maatiloilla vaihtuivat hevoset traktoreihin, autoihin ja muihin koneisiin. Sen vuoksi monet maataloustyöt helpottuivat. Niin hävisivät rengit ja piiatkin vähitellen tiloilta. Työtä ei enää riittänyt heille samalla tapaa, kuin ennen. Sitä oli etsittävä muualta, mutta helppoa se ei ollut, etenkään jo vanhalle vaivaiselle rengille. Polvet kipeytyivät jatkuvasta ylhäällä olosta, eikä selkäkään oikein enää kestänyt kumartelua ja nostelemista. Talon väki oli myös renkiin jo niin tottunut, ettei kukaan hennonnut käskeä häntä lähtemään. Lapset pitivät miehestä ja hänen jännittävistä tarinoistaan, joita heillä oli aina tapana iltaisin kuunnella, tuvan penkillä mykkyrässä istuen ennen nukkumaan menoa. Pahimmilla talvipakkasilla renki nukkui tuvan lämmössä, milloin makasi pitkällään pitkin tuvan penkkiä ja milloin sitten malttoi kiivetä maate tyhjillään olevaan raanuvuoteeseen uunin läheisyyteen. Sinne hän ei tosin usein viitsinyt mennä.
Vain sunnuntaisin, kun oli edellisenä päivänä saanut vaatteet pestyä pyhää varten. Eihän sitä tohtinut emännän lakanoita sotkea. Ja kun tuo vaatevarasto oli sen verran niukka, että talvikylmällä piti kuljettaa sitä vallan mukanaan. Ei renki siitä koskaan valittanut. Oli vain hiljaa mielissään, jos jouluna sai pehmoisen paketin. Emännän kutomat villahousut ja paita sieltä usein paljastuikin.

Renki oli tyytyväinen elämäänsä, vaikka se saattoi toisista tuntua kovin vaatimattomalta. Hänellä oli omasta mielestään asiat mallillaan. Oli ruokaa ja lämmintä. Työtä sai tehdä sopivasti. Kyllä hän olisi enemmänkin tehnyt, jos olisi pyydetty. Hevoset olisi jaksanut vielä hyvin hoitaa, mutta isäntä päätti laittaa ne kuitenkin pois. Seisoivathan ne turhan paljon tyhjän panttina. Ei se ole hevosen elämää se. Tulee kipeäksi, jos yhtäkkiä ruvetaan riuhtomaan ja sitten taas seisoskellaan pitkiä aikoja. Vanha tamma sentään jäi. Siitä isäntäkään ei pystynyt luopumaan. Oli tehnyt sen verran monta hyvää varsaa tilalle työhevosiksi. Tallissa oli parhaimmillaan viisi hevosta ja peltotöitä tehtiin lähes aina neljän hevosen valjakkona. Sai hommat hoidettua sukkelammin, kun pystyi vetämään useampaa kyntöauraa perässä. Olihan sekin sellaista hommaa, ettei siihen joka mies pystynyt. Mutta renki pystyi ja oli siitä itsekseen ylpeäkin.

Talon väki oli rengille yhtä kuin perhe. Oikeaa perhettä hänellä ei ollutkaan. Jo poikasena oli taloon päätynyt, aluksi apupojan rooliin sen aikaiselle rengille ja isännälle. Omat vanhemmat oli tauti vienyt ja näin hän oli orvoksi tullut. Sisaruksia hänellä oli yhden siskon verran, mutta siskon oli ottanut äidin serkku huolehdittavakseen vanhempien kuoltua. Sellainen pikkulikka se oli silloin ollut. Joulukortti oli sieltä tullut ensimmäisenä vuonna, mutta siihen oli yhteydenpito jäänyt. On renki joskus siskoa ajatellut, mutta sitten todennut, että naiset ne pärjää aina. Turha niistä on huolehtia. Ei niitä kukaan koviin töihin raaski laittaa. Sen verran oli kuullut äidin serkusta, ettei tämä mikään tyhjätasku ollut. Äidin puolen suku oli muutenkin kovasti varakasta, mutta äiti ei ollut saanut osaansa mammonasta isän takia. Isää ei oltu hyväksytty arvokkaaseen sukuun köyhänä torpparina ja äiti oli näin päättänyt luopua kaikesta omaisuudestaan, ollakseen isän kanssa. Varmaan he olivat sitten onnellisia niin. Renki ei osannut ottaa siihen kantaa. Nuo rakkausasiat eivät oikein tuntuneet hänen heiniltään.

Kerran pari vuodessa hänelle tuli postikirje. Yleensä ne olivat tavanomaisia veropapereita, eikä mitään erikoisia lähetyksiä. Siksi eräänä päivänä, kun emäntä kuulutti rengin tuvan ovelta kirjelähetyksestä, se sai miehen ponnahtamaan tuoliltaan. Lehdenluku keskeytyi ja jo valmiiksi hauras tuolin jalka räsähti sen viimeisen kerran hypähdyksen voimasta. Tai sitten se räsäys oli peräisin renkipoloisen selästä.

Kirje oli leimattu Tukholmassa. Se oli kirjoitettu huolellisen taidokkaasti kaunokirjoituksella. Kyllä renki lukea osasi, mutta vanhuus oli vienyt näön niin, ettei tahtonut selvää saada. Kesti kauan, ennen kuin kirjoituksesta sai jotakin tolkkua.

Parahin Manuel,

On tullut se päivä, kun joudun kertomaan sinulle suru-uutisen. Sisaresi on yllättäen ja täysin ennalta arvaamattomasta syystä nukkunut pois ja jättänyt jälkeensä perinnön, joka on testamentattu kokonaisuudessaan sinulle. Hän ei tietämäni mukaan, ole juuri yhteyttä pitänyt kanssasi ja näin ollen oletan, ettet ole tietoinen hänen aikuisesta elämästään juurikaan. Sisaresi ei koskaan ehtinyt mennä naimisiin, jolloin ei hänelle jälkeläisiäkään siunaantunut. Hänen ottovanhempansa ovat nukkuneet pois jo vuosia aikaisemmin, minkä vuoksi olet lähin perillinen jo tästäkin syystä. Testamentissaan sisaresi kertoo haluavansa luovuttaa omaisuutensa ainoalle veljelleen, jota hän ei ikäväkseen koskaan saanut tuntea. Hän kertoo myös, kuinka usein on ollut aikeissa tulla tapaamaan sinua, mutta kuitenkin jättänyt asian tekemättä. Hän toivoo, ettet ajattelisi hänestä pahaa ja pyytää, että vierailisit hänen haudallaan joskus. Osoite löytyy testamentista.

Ystävällisin terveisin, Gunilla Johansson. Sisaresi rakas ystävä.

Sisar oli tiennyt sairastavansa vakavaa sairautta, mutta ei ollut kertonut siitä lähipiirilleenkään. Näin oli kuolema tullut heille yllätyksenä. Renki oli aivan poissa tolaltaan. Aina niin rauhallinen mies tunsi nyt, kuinka hänen kätensä alkoivat täristä, eikä kirje enää pysynyt hyppysissä. Johan nyt. Mitä hänen pitäisi tehdä. Olisiko mentävä kertomaan isännälle asiasta, vai olisiko sittenkin viisainta olla hiiskumatta siitä kenellekään. Mietittyä hetken asiaa, hän teki päätöksen. Parempi unohtaa asia kokonaan, eikä ottaa sitä esille kenenkään kanssa. Ja mitä se sisko oikein ajatteli. Mitä hän niillä rahoilla tekisi. Juuri kun hänellä oli niin hyvä olla. Pitikin mennä avaamaan mokoma kirje. Olisihan hänen pitänyt aavistaa sen olevan jotakin pahaa, kun ei niitä kirjeitä tavallisesti tullut kuin tiettynä aikana vuodesta. Nyt ei ollut se aika. Kaiken lisäksi, nyt hän tunsi itsensä myös surulliseksi sisarensa puolesta. Hän oli antanut itsensä kuvitella, että sisko olisi onnellisesti naimisissa ja mukulat juoksisivat jaloissa. Elämää olisi elettävänä vielä vaikka ja miten paljon. Niinhän sen olisi pitänyt olla. Asia jäi vaivaamaan rengin mieltä, eikä päätöksestään huolimatta unohtunut, vaikka kuinka yritti. Millainen ihminen sisar oli mahtanutkaan olla. Ja minkälaista elämää tämä oli elänyt. Renki tunnisti itsessään ihan uuden puolen. Sellaisen tunteellisen, vai miten se nyt sanotaan. Tuntemus, että jotakin velkaa hän oli sisarelleen. Ja se velka pitäisi maksaa.


Tarina jatkuu, mikäli niin haluatte. En tiedä miksi rupesin tällaista tarinaa tänne kirjoittamaan, mutta kun sellainen innostus kerran tuli, niin päätinpä antaa mennä. Vanha renki tosiaan elää minun mielikuvituksessani ja siitä syystä minusta oli tänään päivällä niin hauska laittaa Rengin tupaan joulua. Emmehän me siellä itse aikaamme vietä, etenkään näin talvella, mutta kyllä renki on ansainnut jouluisen kodin, niin kuin me kaikki muutkin :)




 
 
 
 
 
 
 


Mukavaa viikonalkua! Terv. Niina
 


Kommentit

  1. Ihana lämminhenkinen tarina. Odotan jatkoa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että pidit. Mielelläni kirjoittelen tarinalle vielä jatkoa :)

      Poista
  2. Mitä sitten tapahtui?

    VastaaPoista
  3. Juuri luin tarinaa innoissani ja näin rengin jo elävästi mielessäni ja haluan nyt ehdottomasti kuulla mitä renki päättää perintörahoilleen tehdä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että renki pääsi sinunkin mielikuvitukseesi. Hän onkin mukava tyyppi ja haluan kyllä kertoa hänestä vielä lisää :)

      Poista
  4. Jatkoa tahdon myös minä.
    Oletin tarinan olevan tosi, niin hienosti olet sen kirjoittanut!

    VastaaPoista
  5. Täällä kans tahtoo lisää :-)

    VastaaPoista
  6. Ihana tarina! Jatkoa myös odotan :)

    VastaaPoista
  7. Hei, Lähetin sinulle sähköpostia. :)))

    T. Anitta

    VastaaPoista
  8. Olipas kiva tarina, ja kyllä sille pitää jatkoa tulla. Sitä jään odottamaan :D Ulla.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tilan historiaa ja arkeologisia löydöksiä

(Kuva: Perhealbumi, talo vuonna 1916) Tila on perustettu jo 1400-luvun alussa. Vanhin tunnettu isäntä oli Antti Kurikka nimeltään, mutta tiedetään että hän ei ole ollut kuitenkaan ensimmäinen isäntä, sillä tila on ollut jaettuna hänen ja hänen veljensä kesken jo tuolloin. Tähän aikaan tilan nimi oli Kurikka, josta myös Kurikan kaupunki on saanut nimensä. Tila on ollut kooltaan huomattavan suuri ja se on ulottunut esimerkiksi Jalasjärven Luopajärvelle asti. Siitä on vuosien varrella lohkottu kymmeniä eri tiloja perinnönjaoissa ja Isonjaon aikana. Tämä talomme eli nykyinen Rinta-Kurikka on edelleen samalla paikallaan ja osin samoilla perustuksillaan, kuin jo satoja vuosia aikaisemmin. Talon vanhin osa, eli jääkellari on keskiajalta 1400-1500-luvun taitteesta. Historian kirjojen mukaan alkuperäisen 40-huoneisen kartanon kerrotaan palaneen vuonna 1625. Markus Wähä-Kurikka oli tuolloin tilan isäntänä. Tähän aikaan tilan nimi oli Wähä-Kurikka. Nykyään talo seisoo täysin samassa paik

Ihastuttavat vanhat konvehtirasiat

Nämä ihanat vanhat Fazerin, Hellasin ja Pandan konvehtirasiat ovat olleet ruokasalin korkean kaapin ylähyllyssä jo varmasti vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä. Yläkaappi saa ollakin ihan rauhassa. Sinne ei yllä, kuin kiipeämällä emännänjatkeen päältä ja silloinkin saa vielä kurkotella. Sieltä olen löytänyt monia muitakin kiinnostavia vanhoja juttuja, muistoja jälkipolvilta. Ajatelkaa, miltä on tuntunut saada tällainen rasia vaikka joululahjaksi. Tiedän, että jokunen lukijoista varmasti muistaa sen tunteen, kun lahjakääröstä paljastui jotain näin kaunista ja herkullista. Ei todellakaan viikoittaista herkkua, kuten helposti nykyään suklaa voi olla. Ja kun suklaat oli syöty, niin rasiaan säilöttiin omia tärkeitä asioita. Kertokaa minulle, jos teillä on jotain muistoja. Mitä esimerkiksi säilytitte vanhoissa konvehtirasioissanne? Nämä meidän rasiat olivat ikävä kyllä tyhjiä. Olisipa ollut hauska löytää niistä vaikka vanhoja kirjeitä. Tai valokuvia. Mutta ihanaa, että rasiat oli

Vanhan rengin tarina, Osa II

 Vanhan rengin tarinaan haluttiin jatkoa, joka oli kiva yllätys. Vähän sitä toivoinkin, koska olen niin kovasti nyt rengin lumoissa, eikä kirjoittamisesta tahtoisi loppua tulla. Osa 1 löytyy täältä Tuli joulu ja kovat pakkaset. Renki oli viettänyt jo useamman yönsä talossa, koska kylmyys hiipi omaan pieneen tupaan ikkunan raoista niin, ettei siellä ollut hyvä vanhan miehen olla. Selkäkin taas vaivasi ja kipua helpotti kovasti, kun sai nojailla tuvan suurta uunia vasten. Siihen renki usein nuokahtikin päivänokosille ja heräsi lopulta lasten kiusantekoon. He nyppivät tukasta ja nykivät paidan helmasta, kunnes renki hieman raotti silmäkulmaansa ja hyökkäsi mukamas kohti. Lapset juoksivat kirkuen ja kikattaen karkuun. Sellaista se aina oli noijeen kakarootten kanssa. Renki niistä kuitenkin kovasti piti. Hänellä oli aina syysiltoina, kun peltotöistä oli päästy eroon tapana vuoleskella lapsille leikkikaluja. Renki oli kovasti tykästynyt tekemään erilaisia maatilan eläimiä, joita lapsilla