Siirry pääsisältöön

Vanhan rengin tarina, Osa II


 Vanhan rengin tarinaan haluttiin jatkoa, joka oli kiva yllätys. Vähän sitä toivoinkin, koska olen niin kovasti nyt rengin lumoissa, eikä kirjoittamisesta tahtoisi loppua tulla. Osa 1 löytyy täältä


Tuli joulu ja kovat pakkaset. Renki oli viettänyt jo useamman yönsä talossa, koska kylmyys hiipi omaan pieneen tupaan ikkunan raoista niin, ettei siellä ollut hyvä vanhan miehen olla. Selkäkin taas vaivasi ja kipua helpotti kovasti, kun sai nojailla tuvan suurta uunia vasten. Siihen renki usein nuokahtikin päivänokosille ja heräsi lopulta lasten kiusantekoon. He nyppivät tukasta ja nykivät paidan helmasta, kunnes renki hieman raotti silmäkulmaansa ja hyökkäsi mukamas kohti. Lapset juoksivat kirkuen ja kikattaen karkuun. Sellaista se aina oli noijeen kakarootten kanssa. Renki niistä kuitenkin kovasti piti. Hänellä oli aina syysiltoina, kun peltotöistä oli päästy eroon tapana vuoleskella lapsille leikkikaluja. Renki oli kovasti tykästynyt tekemään erilaisia maatilan eläimiä, joita lapsilla olikin jo pärekori täynnä. Sitten hän katseli tyytyväisenä, kun niillä leikittiin pitkin tuvan lattiaa niin, että oli varottava mihin jalkansa pani ohi kävellessään. Tavan vuoksi renki vähän sätti mennessään lapsia, kuinka vanha mies voi kompastua mokomiin kapistuksiin.

Joulua vietettiin yhdessä koko porukalla. Aattona tehtiin vain välttämättömimmät hommat. Rengin työhön kuului talon ja saunan lämmitys sekä kuusen haku isännän kanssa. Kaadettiin aina oikein komea kuusi, jonka tuuheita alaoksia karsittiin sen verran, että saatiin heittää ulos oven eteen vähän havuja. Kuusi laitettiin aina samalle paikalle juhlasalin keskelle. Lapset saivat koristella kuusen, mutta isäntä laittoi tähden latvaan. Renkikin ripusti yhden koristeen, kun lapset oikein kovasti vaativat. Se oli sellainen olkienkeli, jonka hän tunnisti omaksi tekeleekseen. Kaikenlaista sitä on tullutkin näperreltyä vuosien saatossa. Enää ei oikein tuollaisiin pienempiin askarteluihin kädet tahtoneet taipua.

Kirje sisaren ystävältä vaivasi edelleen mieltä. Etenkin iltaisin tuli sitä mietittyä kovastikin, eikä uni tahtonut oikein tulla. Sisaren kuolema näin varhain oli yllättänyt hänet toden teolla. Kuolema ei sinänsä tuntunut rengistä pahalta, olihan siskolla hyvä nyt olla. Mutta se, etteivät he olleet koskaan tutustuneet toisiinsa, sai rengin murheelliseksi. Näin vanhana miehenä tuollaiset asiat tahtoivat nousta erilailla tärkeiksi. Asia painoi mieltä nyt jo siinä määrin, että välillä oli vaikea keskittyä työn tekoon. Kerran oli käynyt jo niinkin, että tuli oli päässyt sammumaan kesken lämmityksen pönttöuunissa, emännän ja isännän huoneessa. Isäntä oli siitä sitten huomauttanut ja häpeä oli ollut rengillä kova. Tuollaista huolimattomuutta kun ei ollut tapahtunut sitten poikavuosien haparoinnin. Myös isäntä oli huomannut rengin olevan enemmän omissa mietteissään. Hän otti tämän asian puheeksi miesten istuessa löylyissä ennen joulukirkkoon menoa. Renki myönsi, ettei ollut ollut oma itsensä viime aikoina, mutta ei pystynyt sitä sen tarkemmin selittämään. Totesi vain olevansa jo vanha ja hajamielinen ukko. Isäntä tyytyi tähän, koska tiesi, ettei inttäminen auttanut tämän miehen kanssa. Sen verran jäärä renki oli.

Joulukirkkoon mentiin perinteisesti reellä. Tamma oli tottunut ajeluttaja ja kyytiin mahtui hyvin koko porukka. Renki ohjasti ja isäntäväki istui takana lapset sylissään. Ilma oli kylmä, mutta matkaa ei ollut pitkälti. Vain puolisen kilometriä. Kyllähän tuon olisi jalkaisinkin kulkenut, mutta joulurituaalit olivat tässä talossa tällaiset. Ja mukavaltahan se tuntui, kun sai taas ajella tamman kanssa. Heillä oli kotimatkalla tapana kiertää naapurin kautta kahvilla ja pipareilla, jolloin tammallekin annettiin kuivia leipiä, kun se odotteli väkeä takaisin puomiin sidottuna. Siitäkin oli tullut jo sen verran tapa, että hevonen muuttui kärsimättömäksi heti, jos leipäpaloja ei ruvennut kuulumaan.

Jouluateriaa syötiin illalla pitkään ja hartaasti. Pöytään oli katettu jos jonkinlaista sorttia. Oli kinkkua, savulohta, lipeä kalaa ja silliä. Sitten oli emäntä tehnyt perunalaatikkoa, lanttulaatikkoa, maksalaatikkoa, porkkanalaatikkoa sekä rosollia. Oli vielä keitettyjä perunoita ja myös oma tekemää makkaraa, jota etenkin lapset söivät innolla. Erilaisia salaattejakin oli, vaikka ne eivät rengin herkkuihin kuuluneetkaan. Tiesi vain, että jos sen osaston jätti väliin, niin siitä se emännän elämän pito alkoi. Viisainta oli siis popsia rehutkin kiltisti.

Joulupukki se koputteli ovella, kun ruokailu oltiin saatu päätökseen. Lapset istuivat jännittyneinä salin tuoleilla ja odottivat kerrankin hiljaa. Lasten lahjojen availua oli hauska seurata ja niitä iloisia ilmeitä, kun paketista paljastui mieluinen tavara. Renki tunsi pukin, joka oli naapurustossa asuva vanha poika. Hänellä oli tapana heittää pukin kanssa vähän huulta ja esittää vanhalle pojalle hieman kiusallisia kysymyksiä kysymällä:- Missä pukki muoria piilottelee, kun ei ole näkynyt?  Pukki kehoitti lapsia laulamaan hänelle Joulupuu on rakennettu, jonka ansiosta sivuutti nuo vinoilevat kysymykset kätevästi. Kyllähän renki sen tiesi, ettei hänellä olisi mitään varaa toista näin kiusata, kun ei ole itsellekään muoria ottanut. Se ei kuitenkaan muuta sitä asiaa, että hupia se on tämäkin.

Illalla myöhään, kun lapset olivat jo väsähtäneet leikkeihinsä ja käyneet isännän ja emännän kanssa maate, jäi renki yksikseen tupaan. Tapansa mukaan, hän istui tuvan penkillä jalat ristissä jalkaansa heilutellen ja pohti jälleen kirjettä. Sen hän oli jo päättänyt, että matkaan oli lähdettävä. Mutta milloin se tapahtuisi, sitä hän ei tiennyt. Ja mitä hän kertoisi lähtönsä syyksi talon väelle. He olivat niin tottuneet, että renki oli aina paikalla. Eihän hän ollut oikein koskaan poistunutkaan tilalta, muuta kuin kerran kesässä maatalousnäyttelyihin. Se olikin sitten sellainen reissu, että siitä palautuminen veikin aikaa. Tällä kertaa matka tulisi olemaan paljon pidempi ja aivan eriluonteinen. Renki oli nimittäin päättänyt ottaa yhteyttä sisarensa ystävään ja ehdottaa tälle tapaamista. Sen hän päätti tehdä saman tien ja alkoi kirjoittaa.



Hyvä Gunilla,

Manuel tässä kirjoittelee. Sain kirjelähetyksesi, josta kiitänkin sinua nyt heti. En tuntenut sisartani juurikaan, koska tiemme erosivat jo varhain lapsuusvuosina. Myös äidin serkku, joka otti siskon hoiviinsa, oli minulle vieras ihminen. En koskaan oikein tavannutkaan häntä, koska päädyin tähän taloon jo ennen sisareni muuttoa Ruotsiin. Olen viettänyt kaikki nämä vuodet renkinä samassa paikassa, eikä lähteminen ole tullut mieleen. Ei oikein edes käyminenkään missään. Siitä syystä tuntuikin niin vaikealta ajatella tapaamisen järjestämistä sisaren kanssa ja jäi niin tekemättä. Tämä asia kuitenkin vaivaa mieltäni niin, etten tahdo nukutuksi saada. Aionkin ehdottaa sinulle tapaamista kanssani sopivana ajankohtana siellä Ruotsissa. Haluan, että kerrot kaiken minulle sisarestani ja hänen elämästään. Haluan tavata myös muita sukulaisia siellä, mikäli heitä on vielä elossa. Perintöön liittyvät asiat hoidetaan sitten samalla ja minulla onkin jo niiden varalle joitakin suunnitelmia.

Terveisin Manuel, renki

Tuli uudenvuoden aatto ja talo oli täynnä juhlaväkeä. Kaikki lähinaapuritkin olivat kokoontuneet talon juhlasaliin uutta vuotta vastaanottamaan. Meteli oli kova, kun kaikki puhuivat iloisesti samaan ääneen. Lapset leikkivät suurella porukalla ja juoksivat vähän päästä yläkerran portaikossa. Renki ei välittänyt mokomasta ilonpidosta. Hän ei tuntenut oloaan kotoisaksi suuressa väkijoukossa ja jättäytyikin mielellään syrjään. Hän pysytteli omassa pienessä tuvassaan ja poltteli roskia uunissa. Roskia sekä kirjeitä. Renki oli päättänyt, että tänä yönä hän lähtisi. Pitkälle matkalle, mistä hän ei ollut hiiskunut kenellekään kotipuolessa. Gunillan kirjeetkin hän poltti pois, koska ei halunnut kenenkään lähtevän peräänsä. Tosin, ei hän uskonut niin käyvän muutenkaan, mutta päätti ottaa kuitenkin varman päälle. Vanha tamma sai toimia kulkupelinä juna-asemalle asti, josta matka jatkuisi kohti Vaasan satamaa. Tamman oli renki jo valjastanut tallissa etukäteen. Se joutuisi hetken odottelemaan aseman laidalla vielä rengin hypättyä junaan, mutta isännälle hän jättäisi vaivihkaa viestin hevosen  siellä olemisesta. Ja siihen viestiin oli renki vielä kirjoittanut, että pahoitteli kiireellistä lähtöään, jonka syytä ei halunnut sen kummemmin selitellä. Viestin loppuun hän lisäsi vielä, että tapaamme jälleen ennen kuin lammesta on jäät sulaneet. Sitten hän hyppäsi junaan, jolla oli viimeksi matkustanut lapsena, tullakseen isoon taloon apupojaksi.


 
 Lopuksi vielä vanhoja kuvia tilalta, jotka sijoittuvatkin hyvin tässä fiktiivisessä tarinassa esiintyvän Vanhan rengin elinaikaan.


Tarina saa vielä jatkoa, koska seikkailu on vasta alkanut. Palaamme siihen piakkoin.
Tykkäilkäähän blogista Facebookissakin, jos ette ole vielä kerinneet :)


 Niina
 


Kommentit

  1. ..jatkuuhan tarina...?

    VastaaPoista
  2. voi, sussahan on ihan tarinankertojan " vikaa " :)
    Jatkoa jään oottelemaan minäkin...

    VastaaPoista
  3. Ihana lukea tätä, jatkoa odottelen :)

    VastaaPoista
  4. Meirän kiriaalija, ihanaa tekstiä. Morotan aiva innos jatkua :D Ulla.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kaikille kommenteistanne! Mukavaa, että luette tarinaa mielellänne. Vaikka henkilö onkin mielikuvitukseni tuotetta, niin uskon vakaasti, että tällä tilalla on joskus elänyt Vanhan rengin kaltainen ukko :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tilan historiaa ja arkeologisia löydöksiä

(Kuva: Perhealbumi, talo vuonna 1916) Tila on perustettu jo 1400-luvun alussa. Vanhin tunnettu isäntä oli Antti Kurikka nimeltään, mutta tiedetään että hän ei ole ollut kuitenkaan ensimmäinen isäntä, sillä tila on ollut jaettuna hänen ja hänen veljensä kesken jo tuolloin. Tähän aikaan tilan nimi oli Kurikka, josta myös Kurikan kaupunki on saanut nimensä. Tila on ollut kooltaan huomattavan suuri ja se on ulottunut esimerkiksi Jalasjärven Luopajärvelle asti. Siitä on vuosien varrella lohkottu kymmeniä eri tiloja perinnönjaoissa ja Isonjaon aikana. Tämä talomme eli nykyinen Rinta-Kurikka on edelleen samalla paikallaan ja osin samoilla perustuksillaan, kuin jo satoja vuosia aikaisemmin. Talon vanhin osa, eli jääkellari on keskiajalta 1400-1500-luvun taitteesta. Historian kirjojen mukaan alkuperäisen 40-huoneisen kartanon kerrotaan palaneen vuonna 1625. Markus Wähä-Kurikka oli tuolloin tilan isäntänä. Tähän aikaan tilan nimi oli Wähä-Kurikka. Nykyään talo seisoo täysin samassa paik

Ihastuttavat vanhat konvehtirasiat

Nämä ihanat vanhat Fazerin, Hellasin ja Pandan konvehtirasiat ovat olleet ruokasalin korkean kaapin ylähyllyssä jo varmasti vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä. Yläkaappi saa ollakin ihan rauhassa. Sinne ei yllä, kuin kiipeämällä emännänjatkeen päältä ja silloinkin saa vielä kurkotella. Sieltä olen löytänyt monia muitakin kiinnostavia vanhoja juttuja, muistoja jälkipolvilta. Ajatelkaa, miltä on tuntunut saada tällainen rasia vaikka joululahjaksi. Tiedän, että jokunen lukijoista varmasti muistaa sen tunteen, kun lahjakääröstä paljastui jotain näin kaunista ja herkullista. Ei todellakaan viikoittaista herkkua, kuten helposti nykyään suklaa voi olla. Ja kun suklaat oli syöty, niin rasiaan säilöttiin omia tärkeitä asioita. Kertokaa minulle, jos teillä on jotain muistoja. Mitä esimerkiksi säilytitte vanhoissa konvehtirasioissanne? Nämä meidän rasiat olivat ikävä kyllä tyhjiä. Olisipa ollut hauska löytää niistä vaikka vanhoja kirjeitä. Tai valokuvia. Mutta ihanaa, että rasiat oli