Siirry pääsisältöön

Kartanon kummitukset




Muistan varmaan lopun ikäni sen ensimmäisen yöni yksin kartanossa. En ollut ollut täällä kuin pari kertaa sitä ennen. Jokapuolelta kuului outoja ääniä. Vintissä kolisi jokin, kuin siellä olisi kävelty. Nurkista kuului outo pauke, niin etten uskaltanut valoja edes sammuttaa koko yönä, tärisin vain peiton alla. Se oli hirveää. Nyt tiedän, että vintin kolinat johtuvat siitä, kun kovalla tuulella löysät ikkunankarmit heiluvat ja pauke nurkissa tulee pattereista. Muutenkin vanhalla hirsitalollahan on tapana paukkua ja yöllä vain ääniin kiinnittää paremmin huomiota. Mutta se varjo, mikä kulkee ruokasalin poikki aina silloin tällöin. En tiedä mikä se on, mutta olen välillä ollut näkevinäni sellaisen. Ja joskus kun olen menossa yläkertaan, tulee sellainen tunne, että on pakko kääntyä takaisin. Se on sitä, kun tuntuu ettei olekaan yksin, vaikka pitäisi. Aika hurjaa. Pistän nämä kyllä pitkälti oman erittäin vilkkaan mielikuvitukseni piikkiin, mutta kuka tietää. Jos kummituksia on olemassa, niin luulisi että ne tälläisessä ikivanhassa talossa juuri viihtyisivät.

Kaikesta huolimatta minua ei ole pelottanut täällä sen ensimmäisen yksinäisen yön jälkeen. Täällä on sellainen jännä rauha, joka tekee olon ennemminkin turvalliseksi. Sitäkin on vaikea selittää. Enkä ole ainut, joka on niin sanonut meillä käydessään. Minusta on kiva kuvitella, miten tuvassa on tehty aikoinaan erilaisia askareita näitä samoja esineitä käyttäen. Ja kuinka talossa on asunut samaan aikaan monta sukupolvea. Kuinka on ruokailtu suurella porukalla ja tehty töitä yhdessä. Työ on ollut varmasti rankkaa sen aikaisin välinein, mutta yhteisöllisyys on ollut ihan eri kuin tänä päivänä. Sen avulla on jaksettu, ainakin niin luulen.

 
Pihaa vähän siivoillessani löysin pusikosta tälläisen söpön pienen kuparipadan. Se oli ihan tummaksi mustunut, mutta sain puhdistettua sitä jonkin verran. Esine on ollut ties miten kauan ulkona ja siihen nähden kohtalaisessa kunnossa. Laitan sen tuohon tuvan uunin edustalle muiden kupariastioiden joukkoon.

Tänään siivoillaan pihaa siis ja samalla suunnitellaan kesän istutuksia, joten en taida taaskaan lakata kynsiäni :)

Kommentit

  1. Minä tiedän tuon kuvailemasi rauhan tunteen, ja sen kuin esi-isät tarkkailisivat. Aluksi aika kovastikin, päästä varpaisiin asti, ja sitten hyväksyvät sukuun. Ei tässä talossa, täällä olemme vieraita. Toisessa, tärkeässä talossa.

    VastaaPoista
  2. Kivan löydön teit. Täällä alkaa myös pihalta lumet sulaa, joten pääsee haravoimaan pihaa. Minä suunnittelen terassin kalusteita, piha on suurinpiirtein valmis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olemme keränneet kupariastioita tänne tupaan, joten sain tästä söpön lisän kokoelmaan. Täälläkin ollaan kovasti pihatöitä aloiteltu. Ja terassin suunnittelu kuulostaa kivalta. Olen itsekin haaveillut uudistavani omaamme. Sellainen katosta roikkuva löhötuoli olisi aika mukava:)

      Poista
  3. Minäkin olen nähnyt täällä kummituksen, mutta jo ennen tänne muuttoani. Aina joskus näen ja koen kummia asioita ja nämä "kummitusjutut" liittyvät mulla aina kirkaaseen päivänvaloon ja tilanteisiin, jotka eivät ole millään tavalla pelottavia, joten en voi niitä ihan mielikuvituksenkaan piikkiin laittaa.

    Ja sen verran "hullu" olen, että kun muutin tänne, kysyin mielessäni esi-isien hengiltä lupaa asettua tänne ja lupasin tehdä parhaani tilan hyväksi. Sain varmaan hyväksynnän, koska olen nukkunut tosi rauhassa, eikä ole pelottanut yhtään :).

    Luulen, että sinäkin suhtaudut sellaisella arvostuksella ja kunnioituksella menneisiin polviin, että esi-isillä ei varmaan ole valittamista :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla myös nämä kummituskokemukset ovat olleet lähinnä keskellä päivää, eikä ne tosiaan ole pelottaneetkaan. Juuri pari päivää sitten viimeksi vintillä ollessani kuulin aika kovan pamauksen nurkasta. En tiedä mikä se oli. Saattoi sille löytyä järjellinen selityskin, mutta en säikähtänyt sitä yhtään. Ajattelin, että kyllä me kaikki tänne mahdutaan ja jatkoin tekemisiäni :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tilan historiaa ja arkeologisia löydöksiä

(Kuva: Perhealbumi, talo vuonna 1916) Tila on perustettu jo 1400-luvun alussa. Vanhin tunnettu isäntä oli Antti Kurikka nimeltään, mutta tiedetään että hän ei ole ollut kuitenkaan ensimmäinen isäntä, sillä tila on ollut jaettuna hänen ja hänen veljensä kesken jo tuolloin. Tähän aikaan tilan nimi oli Kurikka, josta myös Kurikan kaupunki on saanut nimensä. Tila on ollut kooltaan huomattavan suuri ja se on ulottunut esimerkiksi Jalasjärven Luopajärvelle asti. Siitä on vuosien varrella lohkottu kymmeniä eri tiloja perinnönjaoissa ja Isonjaon aikana. Tämä talomme eli nykyinen Rinta-Kurikka on edelleen samalla paikallaan ja osin samoilla perustuksillaan, kuin jo satoja vuosia aikaisemmin. Talon vanhin osa, eli jääkellari on keskiajalta 1400-1500-luvun taitteesta. Historian kirjojen mukaan alkuperäisen 40-huoneisen kartanon kerrotaan palaneen vuonna 1625. Markus Wähä-Kurikka oli tuolloin tilan isäntänä. Tähän aikaan tilan nimi oli Wähä-Kurikka. Nykyään talo seisoo täysin samassa paik

Ihastuttavat vanhat konvehtirasiat

Nämä ihanat vanhat Fazerin, Hellasin ja Pandan konvehtirasiat ovat olleet ruokasalin korkean kaapin ylähyllyssä jo varmasti vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä. Yläkaappi saa ollakin ihan rauhassa. Sinne ei yllä, kuin kiipeämällä emännänjatkeen päältä ja silloinkin saa vielä kurkotella. Sieltä olen löytänyt monia muitakin kiinnostavia vanhoja juttuja, muistoja jälkipolvilta. Ajatelkaa, miltä on tuntunut saada tällainen rasia vaikka joululahjaksi. Tiedän, että jokunen lukijoista varmasti muistaa sen tunteen, kun lahjakääröstä paljastui jotain näin kaunista ja herkullista. Ei todellakaan viikoittaista herkkua, kuten helposti nykyään suklaa voi olla. Ja kun suklaat oli syöty, niin rasiaan säilöttiin omia tärkeitä asioita. Kertokaa minulle, jos teillä on jotain muistoja. Mitä esimerkiksi säilytitte vanhoissa konvehtirasioissanne? Nämä meidän rasiat olivat ikävä kyllä tyhjiä. Olisipa ollut hauska löytää niistä vaikka vanhoja kirjeitä. Tai valokuvia. Mutta ihanaa, että rasiat oli

Vanhan rengin tarina, Osa II

 Vanhan rengin tarinaan haluttiin jatkoa, joka oli kiva yllätys. Vähän sitä toivoinkin, koska olen niin kovasti nyt rengin lumoissa, eikä kirjoittamisesta tahtoisi loppua tulla. Osa 1 löytyy täältä Tuli joulu ja kovat pakkaset. Renki oli viettänyt jo useamman yönsä talossa, koska kylmyys hiipi omaan pieneen tupaan ikkunan raoista niin, ettei siellä ollut hyvä vanhan miehen olla. Selkäkin taas vaivasi ja kipua helpotti kovasti, kun sai nojailla tuvan suurta uunia vasten. Siihen renki usein nuokahtikin päivänokosille ja heräsi lopulta lasten kiusantekoon. He nyppivät tukasta ja nykivät paidan helmasta, kunnes renki hieman raotti silmäkulmaansa ja hyökkäsi mukamas kohti. Lapset juoksivat kirkuen ja kikattaen karkuun. Sellaista se aina oli noijeen kakarootten kanssa. Renki niistä kuitenkin kovasti piti. Hänellä oli aina syysiltoina, kun peltotöistä oli päästy eroon tapana vuoleskella lapsille leikkikaluja. Renki oli kovasti tykästynyt tekemään erilaisia maatilan eläimiä, joita lapsilla