Siirry pääsisältöön

Sano muikku!


Katselin oikein vanhoja valokuvia ja mietin miksi kuvan ihmiset ovat niin vakavan näköisiä ja miksi siihen aikaan ei ollut muutenkaan tapana hymyillä kuvissa. Olivatko ajat niin kovat, ettei hymy irronnut,vai oliko kuvaustilannen sen verran tärkeä, ettei kuulunut virnistellä. Miksi nykypäivänä sitten kehoitetaan aina hymyilemään valokuvissa? Silloinkin, kun ei oikeasti lainkaan hymyilyttäisi. Jos on totinen ilme kuvassa, niin siitä aina joku mainitsee. Itsekin huomasin vanhemman poikani valokuvauspäivänaamuna muistuttavani häntä sitten hymyilemään . Sen hän todella teki, mutta hymy oli varmasti aito, koska hänet saa nauramaan millä tahansa puujalkavitsillä, joita kuvaajilla on tapana lapsille kertoa. Onhan se totta, että saattaa olla mukavampi katsella iloisia kasvoja kuin totisia sitten jälkeenpäin, mutta toisaalta kyllä totisempiakin muistoja saa olla. Ja kyllä se vähän hassulta tuntuu, että kuvissa hymyilemistä pitää oikein harjoitella, jotta lopputulos olisi mahdollisimman aito.

Muistan kuinka joskus lapsena katselimme papan kanssa jotakin postimyyntikuvastoa ja pappa kysyi minulta, että oletko huomannut miten kuvien naisilla on lähes joka kuvassa suu auki. Pappaa ihmetytti kovasti tämä, että eikö enää pelkkä hymyileminen riitä, vaan suunkin pitää olla jo ammollaan. Muistan aina tämän hetken papan kanssa, kun näen sellaisia mainoskuvia.



 
Ikivanhoissa kuvissa on jotenkin salaperäinen ja aito tunnelma. Varmaan vakavat ilmeet sen tekevät.
 



Viikonloppu on kohta taas käsillä ja jos suunnitelmat pitävät, niin luvassa olisi reissu Keski-Suomeen ja tiedossa siis aitoa iloa :)
 
 
Terveisin Niina

Kommentit

  1. Hyvää viikonloppua!

    Sinulle on tunnustus blogissani:
    http://tarja-snowland.blogspot.fi/2013/04/stailattu-lammas-ja-blogihaaste.html

    VastaaPoista
  2. Valokuvauksesta on niin tullut niin yleistä, että kaikenlaisia kotihetkiäkin kuvataan, mutta ennen se oli harvinaista :) Varmaan siksi oltiin usein vakavia ja paikoillaankin, että kuva ehdittiin ottamaan. Meidän vanhoista kuvista ihan viime vuosisadan alusta löytyy muutama kuva, joissa ihmisillä on hymynkare. Ne kuvat tekis mieli laittaa ihan seinälle, jotain niin herkistävää niissä on :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ihastuttavat vanhat konvehtirasiat

Nämä ihanat vanhat Fazerin, Hellasin ja Pandan konvehtirasiat ovat olleet ruokasalin korkean kaapin ylähyllyssä jo varmasti vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä. Yläkaappi saa ollakin ihan rauhassa. Sinne ei yllä, kuin kiipeämällä emännänjatkeen päältä ja silloinkin saa vielä kurkotella. Sieltä olen löytänyt monia muitakin kiinnostavia vanhoja juttuja, muistoja jälkipolvilta. Ajatelkaa, miltä on tuntunut saada tällainen rasia vaikka joululahjaksi. Tiedän, että jokunen lukijoista varmasti muistaa sen tunteen, kun lahjakääröstä paljastui jotain näin kaunista ja herkullista. Ei todellakaan viikoittaista herkkua, kuten helposti nykyään suklaa voi olla. Ja kun suklaat oli syöty, niin rasiaan säilöttiin omia tärkeitä asioita. Kertokaa minulle, jos teillä on jotain muistoja. Mitä esimerkiksi säilytitte vanhoissa konvehtirasioissanne? Nämä meidän rasiat olivat ikävä kyllä tyhjiä. Olisipa ollut hauska löytää niistä vaikka vanhoja kirjeitä. Tai valokuvia. Mutta ihanaa, että rasiat oli...

Eteisen vanha talonpoikaiskaappi ja vanhat matkalaukut

Ullakolta löytämäni vanhat matkalaukut päätyivät lopulta arkieteisemme talonpoikaiskaapin päällistä koristamaan. Voi, kun tykkäänkin niistä juuri tuolla. Laukkuja on meillä vielä vaikka kuinka paljon tallessa ja mikä parasta, niin niiden sisältä löytyy vielä kaikenlaisia vanhoja aarteita. Kirjoja, lehtiä, kirjeitä ym.       Pidän kovasti kaapin yksityiskohdista ja kuluneesta pinnasta. Tuo puinen ympyränappi on aivan ihana katseen kiinnittäjä.     Emme ole halunneet maalata kaappia, vaan se saa olla oma kulunut itsensä. Montaa väriä se jo kantaakin mukanaan. Valkoisen maalin alta löytyy vaaleanvihreää väriä, sekä jossain kohtaa pilkistää myös tummanruskeaa.         Niina      

Tilan historiaa ja arkeologisia löydöksiä

(Kuva: Perhealbumi, talo vuonna 1916) Tila on perustettu jo 1400-luvun alussa. Vanhin tunnettu isäntä oli Antti Kurikka nimeltään, mutta tiedetään että hän ei ole ollut kuitenkaan ensimmäinen isäntä, sillä tila on ollut jaettuna hänen ja hänen veljensä kesken jo tuolloin. Tähän aikaan tilan nimi oli Kurikka, josta myös Kurikan kaupunki on saanut nimensä. Tila on ollut kooltaan huomattavan suuri ja se on ulottunut esimerkiksi Jalasjärven Luopajärvelle asti. Siitä on vuosien varrella lohkottu kymmeniä eri tiloja perinnönjaoissa ja Isonjaon aikana. Tämä talomme eli nykyinen Rinta-Kurikka on edelleen samalla paikallaan ja osin samoilla perustuksillaan, kuin jo satoja vuosia aikaisemmin. Talon vanhin osa, eli jääkellari on keskiajalta 1400-1500-luvun taitteesta. Historian kirjojen mukaan alkuperäisen 40-huoneisen kartanon kerrotaan palaneen vuonna 1625. Markus Wähä-Kurikka oli tuolloin tilan isäntänä. Tähän aikaan tila...