Muistan varmaan lopun ikäni sen ensimmäisen yöni yksin kartanossa. En ollut ollut täällä kuin pari kertaa sitä ennen. Jokapuolelta kuului outoja ääniä. Vintissä kolisi jokin, kuin siellä olisi kävelty. Nurkista kuului outo pauke, niin etten uskaltanut valoja edes sammuttaa koko yönä, tärisin vain peiton alla. Se oli hirveää. Nyt tiedän, että vintin kolinat johtuvat siitä, kun kovalla tuulella löysät ikkunankarmit heiluvat ja pauke nurkissa tulee pattereista. Muutenkin vanhalla hirsitalollahan on tapana paukkua ja yöllä vain ääniin kiinnittää paremmin huomiota. Mutta se varjo, mikä kulkee ruokasalin poikki aina silloin tällöin. En tiedä mikä se on, mutta olen välillä ollut näkevinäni sellaisen. Ja joskus kun olen menossa yläkertaan, tulee sellainen tunne, että on pakko kääntyä takaisin. Se on sitä, kun tuntuu ettei olekaan yksin, vaikka pitäisi. Aika hurjaa. Pistän nämä kyllä pitkälti oman erittäin vilkkaan mielikuvitukseni piikkiin, mutta kuka tietää. Jos kummituksia on olemassa, niin luulisi että ne tälläisessä ikivanhassa talossa juuri viihtyisivät.
Kaikesta huolimatta minua ei ole pelottanut täällä sen ensimmäisen yksinäisen yön jälkeen. Täällä on sellainen jännä rauha, joka tekee olon ennemminkin turvalliseksi. Sitäkin on vaikea selittää. Enkä ole ainut, joka on niin sanonut meillä käydessään. Minusta on kiva kuvitella, miten tuvassa on tehty aikoinaan erilaisia askareita näitä samoja esineitä käyttäen. Ja kuinka talossa on asunut samaan aikaan monta sukupolvea. Kuinka on ruokailtu suurella porukalla ja tehty töitä yhdessä. Työ on ollut varmasti rankkaa sen aikaisin välinein, mutta yhteisöllisyys on ollut ihan eri kuin tänä päivänä. Sen avulla on jaksettu, ainakin niin luulen.
Pihaa vähän siivoillessani löysin pusikosta tälläisen söpön pienen kuparipadan. Se oli ihan tummaksi mustunut, mutta sain puhdistettua sitä jonkin verran. Esine on ollut ties miten kauan ulkona ja siihen nähden kohtalaisessa kunnossa. Laitan sen tuohon tuvan uunin edustalle muiden kupariastioiden joukkoon.
Tänään siivoillaan pihaa siis ja samalla suunnitellaan kesän istutuksia, joten en taida taaskaan lakata kynsiäni :)
Minä tiedän tuon kuvailemasi rauhan tunteen, ja sen kuin esi-isät tarkkailisivat. Aluksi aika kovastikin, päästä varpaisiin asti, ja sitten hyväksyvät sukuun. Ei tässä talossa, täällä olemme vieraita. Toisessa, tärkeässä talossa.
VastaaPoistaKyllä, siltä se tosiaan välillä tuntuu.
PoistaKivan löydön teit. Täällä alkaa myös pihalta lumet sulaa, joten pääsee haravoimaan pihaa. Minä suunnittelen terassin kalusteita, piha on suurinpiirtein valmis.
VastaaPoistaOlemme keränneet kupariastioita tänne tupaan, joten sain tästä söpön lisän kokoelmaan. Täälläkin ollaan kovasti pihatöitä aloiteltu. Ja terassin suunnittelu kuulostaa kivalta. Olen itsekin haaveillut uudistavani omaamme. Sellainen katosta roikkuva löhötuoli olisi aika mukava:)
PoistaMinäkin olen nähnyt täällä kummituksen, mutta jo ennen tänne muuttoani. Aina joskus näen ja koen kummia asioita ja nämä "kummitusjutut" liittyvät mulla aina kirkaaseen päivänvaloon ja tilanteisiin, jotka eivät ole millään tavalla pelottavia, joten en voi niitä ihan mielikuvituksenkaan piikkiin laittaa.
VastaaPoistaJa sen verran "hullu" olen, että kun muutin tänne, kysyin mielessäni esi-isien hengiltä lupaa asettua tänne ja lupasin tehdä parhaani tilan hyväksi. Sain varmaan hyväksynnän, koska olen nukkunut tosi rauhassa, eikä ole pelottanut yhtään :).
Luulen, että sinäkin suhtaudut sellaisella arvostuksella ja kunnioituksella menneisiin polviin, että esi-isillä ei varmaan ole valittamista :).
Minulla myös nämä kummituskokemukset ovat olleet lähinnä keskellä päivää, eikä ne tosiaan ole pelottaneetkaan. Juuri pari päivää sitten viimeksi vintillä ollessani kuulin aika kovan pamauksen nurkasta. En tiedä mikä se oli. Saattoi sille löytyä järjellinen selityskin, mutta en säikähtänyt sitä yhtään. Ajattelin, että kyllä me kaikki tänne mahdutaan ja jatkoin tekemisiäni :)
Poista