Sano muikku!

Katselin oikein vanhoja valokuvia ja mietin miksi kuvan ihmiset ovat niin vakavan näköisiä ja miksi siihen aikaan ei ollut muutenkaan tapana hymyillä kuvissa. Olivatko ajat niin kovat, ettei hymy irronnut,vai oliko kuvaustilannen sen verran tärkeä, ettei kuulunut virnistellä. Miksi nykypäivänä sitten kehoitetaan aina hymyilemään valokuvissa? Silloinkin, kun ei oikeasti lainkaan hymyilyttäisi. Jos on totinen ilme kuvassa, niin siitä aina joku mainitsee. Itsekin huomasin vanhemman poikani valokuvauspäivänaamuna muistuttavani häntä sitten hymyilemään . Sen hän todella teki, mutta hymy oli varmasti aito, koska hänet saa nauramaan millä tahansa puujalkavitsillä, joita kuvaajilla on tapana lapsille kertoa. Onhan se totta, että saattaa olla mukavampi katsella iloisia kasvoja kuin totisia sitten jälkeenpäin, mutta toisaalta kyllä totisempiakin muistoja saa olla. Ja kyllä se vähän hassulta tuntuu, että kuvissa hymyilemistä pitää oikein harjoitella, jotta lopputulos olisi mahdollisimman aito.

Muistan kuinka joskus lapsena katselimme papan kanssa jotakin postimyyntikuvastoa ja pappa kysyi minulta, että oletko huomannut miten kuvien naisilla on lähes joka kuvassa suu auki. Pappaa ihmetytti kovasti tämä, että eikö enää pelkkä hymyileminen riitä, vaan suunkin pitää olla jo ammollaan. Muistan aina tämän hetken papan kanssa, kun näen sellaisia mainoskuvia.

 

Ikivanhoissa kuvissa on jotenkin salaperäinen ja aito tunnelma. Varmaan vakavat ilmeet sen tekevät.

 

Viikonloppu on kohta taas käsillä ja jos suunnitelmat pitävät, niin luvassa olisi reissu Keski-Suomeen ja tiedossa siis aitoa iloa :)

 

 

Terveisin Niina